Kirjoitin tänään oman tarinani lyhennettynä tuttavalleni. Hän käyttää sitä omassa työssään esimerkkinä. Ajattelin jakaa sen teillekin. Oli tunteikasta kirjoittaa tätä, kyyneliltä en taaskaan välttynyt. Mutta tässä se nyt on. Oma elämäni 14.10.2014-5.3.2017.

Olen 32 vuotias nainen. Perheeseeni kuuluu aviomieheni (yhteistä taivalta on takana jo 13 vuotta), kolme poikaa (8v, 6vja 4v) sekä miehen edellisestä liitosta tyttö 15v ja poika 16v. Tämä on minun tarinani.
Kesällä 2012 pelasin poikieni kanssa jalkapalloa omalla pihallamme. Kävelin takaperin ja astuin epähuomiossa kuoppaan ja satutin polveni. Myöhemmissä tutkimuksissa selvisi, että polven kierukka on revennyt. Koska se aiheutti kipua, päädyimme yhdessä ortopedin kanssa leikkaushoitoon. Leikkaus päätettiin tehdä lokakuussa 2014, koska siitä kuukauden päästä minun piti aloittaa lähihoitajan opinnot. Näin saisin itselleni kivuttoman ja normaalisti toimivan polven tulevaan ammattiini. 
14.10.2014 leikkaus tehtiin. Leikkauksen edetessä ortopedi huomasi eturistisiteen revenneen pahasti. Se päätettiin korjata samalla kerralla. Jäin kahdeksi yöksi sairaalaan seurantaan. Kipuja oli, mutta tottakai niitä on leikkauksen jälkeen. Kotiin siis pääsin 16.10.2014, torstai päivänä. Kipeydyin kuitenkin kovasti, enkä pärjännyt kotilääkkeillä. Perjantaina soitin osastolle ja pääsinkin sinne kivunhoitoon. Lääkäri laskelmoi, että maanantaihin mennessä pahin kipu on taltutettu ja pääsisin kotiin. Sunnuntai-iltana minulle kuitenkin nousi korkea kuume ja jos vain mahdollista, kivut pahenivat. Maanantaina otetuissa verikokeissa selvisi, että olin saanut leikkaushaavaan bakteerin. Aloitettiin välittömästi suonen sisäinen antibiootti. Minulle ei kerrottu muuta, kuin että olisin sairaalassa pari viikkoa. Myöhemmin kuunnellessani sairaanhoitajaa, joka kertoi minusta opiskelijalle, minulle selvisi, että minulla oli verenmyrkytys ja tulehdusarvoni olivat 600. Tästä alkoi suuri taistelu, joka jatkuu edelleen.
Sairaalassa olin yhteensä kuukauden. Jalan haavaa hoidettiin antibiootin lisäksi myös leikkaussalissa putsaamalla. Muistaakseni haava avattiin uudelleen yhteensä neljä kertaa. Haava ei alkanut parantua, joten hoitoon lisättiin VAC-laite, joka hoiti haavaa alipaineella. Myöhemmin iv antibiootti vaihdettiin toiseen ja suun kautta aloitettiin todella vahva antibiootti. Iv antibiootti kesti yhteensä neljä kuukautta, kotona sen toteutti kotisairaanhoito. Suun kautta menevä antibiootti kesti puoli vuotta. 
Koko tämän ajan kärsin erittäin kovista kivuista, joihin käytettiin todella kovia kipulääkkeitä. Minulle kehittyi CRPS-kipuoireyhtymä, joka diagnosoitiin myöhemmin Kipuklinikalla. Tammikuussa 2015 polvi ei enää taipunut lainkaan ja minulle kerrottiin, ettei jalasta enää koskaan tule täysin toimivaa. Polven sisään oli kehittynyt erittäin paljon arpikudosta. Se ja kova kipu estivät polven taipumisen. Tällöin yritettiin polven puhdistusta. Leikkurissa polvi saatiin putsauksen jälkeen taipumaan 120 astetta. Olin sairaalassa viikon, jonka aikana minulla oli epiduraalipuudutus ja jumppasin polvea laitteella, joka taivuttaa polvea. Lääkärini kertoi, että noin kahdeksan viikon kuluttua leikkauksesta alkaa arven muodostus. Toiveissa oli, että polveen jäisi tuon jälkeen vielä noin 70 astetta ja myöhemmin syksyllä tehtäisiin uusi leikkaus. Kehoni päätti kuitenkin toimia toisin. Kolmen viikon kuluttua leikkauksesta jalka oli taas tikkusuora. Lääkäri oli ihmeissään. Hän kävi seminaarissa Ranskassa, jossa kysyi neuvoja kolleegoiltaan. Hekään eivät olleet aiemmin törmänneet samaan. Hän päätyi tekemään saman toimenpiteen syksyllä 2015. Kahden viikon kuluttua leikkauksesta jalka oli jälleen suora. Tässä vaiheessa oma uskoni alkoi ehtyä. Mikään ei auttanut polvea taipumaan ja kivut olivat erittäin kovat.  Olin fysioterapiassa samassa sairaalassa, jossa leikkaukseni tehtiin. Kesken terapian ortopedi saapui huoneeseen. Hän sanoi, ettei mitään ole enää tehtävissä. He eivät tule koskaan saamaan jalkaani kuntoon. Sain kiireellisen lähetteen Kipuklinikalle. Siellä aloitettiin erilaiset lääkekokeilut sekä pääsin psykologin luokse juttelemaan. Se tulikin tarpeeseen. Minulla aloitettiin mielialalääkitys, jotta perhe saisi äidin takaisin. Edes henkisesti, koska fyysisesti olin pääsääntöisesti sohvalla makuuasennossa. 
Lääkekokeilut eivät alkaneet lupaavasti. Ensimmäiset lääkkeet eivät tehonneet lainkaan. Seuraavat laittoivat pöntön niin sekaisin, että en pysynyt edes vessassa hereillä. Kokeiluja kokeiluiden perään. Vaan juuri mistään en saanut apua. Lopulta aloitettiin hermokipuihin lääkitys, Gabrion. Siitä olen saanut vähän apua. Lisänä menevät maksimiannokset kipulääkkeitä, pahoinvointilääkettä, vatsansuojalääkettä. Kipukohtauksia saan edelleen. Silloin ei auta muu, kuin lähteä sairaalaan kivunhoitoon. Kipulääkkeiden määrä huolestuttaa, sairaalassakin saan annoksia, joilla saisi taltutettua isommankin miehen. Mutta kun ei pysty olemaan ilman, on sinne mentävä apua anomaan.
Kesällä 2016 kipulääkärini ehdotti minulle kipustimulaattoria. Ensin kieltäydyin heti, mutta jonkin aikaa mietittyäni ja asiaa tutkittuani päätin suostua. Kävin psykiatrin haastattelussa, josta sain terveen paperit. Lisäksi neurologi oli suostuvainen tähän toimenpiteeseen. Marraskuussa 2016 oli koestimulaattorin asennus. Selän epiduraalitilaan ujutettiin pari elektrodia, jotka katkaisisivat kipuviestin pääsyn aivoihin asti. Kyljestä tuli tuo sama piuha ulos, joka oli kiinnitettynä patteriin, joka oli teipattuna rintani alle. Koejakso kesti kaksi viikkoa, jonka aikana selvisi, että kyseisestä stimulaattorista olisi minulle apua. Ei se kaikkia kipuja poistanut, mutta helpottaa kuitenkin oloa. Tuon kahden viikon jälkeen asennettiin pysyvä stimulaattori. Kyljestä ulos tuleva piuha katkaistiin ja yhdistettiin patteriin, joka implantoitiin pakaran yläosaan. Minulla on kaukosäädin, jolla voin vaihtaa ohjelmaa ja voimakkuutta. Stimulaattorin asennuksen jälkeen on paljon rajoituksia, jotka hankaloittavat elämää. Minulla on kolmen kuukauden nostorajoitus, 2kg on maksimi paino, jonka saan nostaa. Lisäksi minkäänlaista venytystä ei saa kohdistua selkään. Mutta se on pieni hinta siitä, että kivut olisivat edes vähän pienempiä.
Olen hakenut kaiken tapahtuneen vuoksi korvauksia Potilasvakuutuskeskuksesta. Lääkkeisiin, sairaalamaksuihin ja matkakuluihin on tämän kahden ja puolen vuoden aikana uponnut todella paljon rahaa. Lisäksi olen invalidisoitunut loppuiäkseni. Nyt olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Kukaan ei osaa sanoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tällä hetkellä se on todella pelottavaa. Taloudellisesti saan koko ajan takkiin verrattuna siihen, että olisin normaalitilanteessa valmistunut lähihoitajaksi viime lokakuussa. Eläkettä en pysty kerryttämään. Kotona on paljon asioita, joita en voi tehdä. Korvausvaadetta tein monta kuukautta. PVK myönsi minulle korvauksen tilapäisestä kivusta ja särystä, sekä pysyvästä haitasta. Summa oli kuitenkin sellainen, johon en voi tyytyä. Eihän kukaan voi millään rahamäärällä korvata sitä, mitä olen menettänyt. Mutta itsestäni tuntui, että minulle naurettiin päin näköä ja heitettiin korvaussumma lonkalta. Olen tehnyt uusia korvausvaatimuksia, mm. ansionmenetyksistä. Mutta nämä ovat pitkän ajan asioita, joiden kanssa saan varmasti painia vielä pitkään.
Taistelen edelleen, päivittäin. Lääkkeet ovat huonontaneet muistiani todella paljon. Se aiheuttaa ongelmia jo ihan jokapäiväisessä arjessa. Kipuja on koko ajan, välillä on hyviä päiviä, mutta välillä ollaan todella pohjalla. Osa arkisista asioista on haastavia, esimerkiksi rappusissa kulkeminen, pitkään istuminen tai seisominen. Minun lisäkseni tämän vuoksi taistelevat myös lähimmäiseni. Yksityisyrittäjä mieheni hoitaa oman työnsä lisäksi suurimman osan kodista, lapsista ja kaiken lisäksi hän hoitaa myös minua. Ilman omaa perhettäni ja ystäviäni en olisi enää täällä taistelemassa.