Nimittäin oman elämän takaisin valloittaminen! Ja tarkemmin sanottuna, olen alkanut valloittamaan meidän pyykkihuoltoa. Eilen sanoin miehelle, että tästä edespäin sen ei tarvii pyykkejä miettiä. Saan pyykit koneeseen ja kuivumaan narulle ja jopa kuljetettua ne yhden kepin kanssa kaappeihin. Hidasta puuhaa tuo on, mutta mihin mulla ja mun pyykeillä olis kiire. Kyllä on niin hyvä mieli, kun saa jotenkin ukkokullan taakkaa helpotettua!!

Olen muutenkin nyt kulkenut aika paljon yhden kepin kanssa. Muutaman askeleen olen uskaltanut ottaa myös ilman keppejä. Verrattakoon sitä ”kävelyä” lastemme 1v serkkutytön ensiaskeliin, mitenkään hänen kävelyään loukkaamatta :D Mutta tästä se lähtee! Polvi kyllä kipuilee aika paljon näiden mun harjoitusten jälkeen mutta en oikein jaksa enää välittää siitä. Taidan olla sisäistänyt jo sen, että kipuja tulee aina olemaan, eikä se miksikään muutu, ainakaan lähitulevaisuudessa. Ja jos mä kestän sen kivun niin mä teen asiat juuri niin kuin itse haluan!!

Viikon päästä keskiviikkona oliskin sitten taas Tyksissä käynti. Uskoisin saavani seuraavan leikkausajan silloin. Pitää muistaa pyytää myös uusi sairaslomatodistus, tuo nykyinen B-todistus ei riitä kelan eläkettä varten. Ja todistus pitää toimittaa kelaan kolme kuukautta ennen eläkkeen alkua. Mä olisin kyllä jo valmis töihin ;) Esikoinen lähtee mun mukaan lääkäriin. Pikkuisella on enää kolme päivää eskaria jäljellä ja kesäkuun on hoidossa vain tiistait ja torstait, muuten mun kanssa kotona. Jätskille ajattelin murusen viedä lääkärin jälkeen, eli jotain hyvääkin on tiedossa.

Eilen käytiin tulevan henkilökohtaisen avustajani kanssa tekemässä vammaispalveluiden johtajan luona työsopimus. Yhteinen taipaleemme alkaa siis kesäkuun 1. päivänä. Tällä hetkellä tuntuu, että olemme samalla aaltopituudella ja lapsetkin hänestä pitivät. Lisäksi on mukavaa, kun tunnemme toisemme entuudestaan, on ehkä vähän helpompi aloittaa näinkin läheinen kanssakäyminen. Ja aika rennoksi taidan itseni tuntea, eilen hänelle jo pärisin ja ärräpäät lenteli suusta ilmoille, kun kertasin polveni tarinaa.

Tähän asti meillä on käynyt kaksi eri naista, perhetyöntekijää, kaksi kertaa viikossa. Ovat hakeneet pojat hoidosta ja olleet meillä sen aikaa, kun mies on tullut töistä. Eilen toinen heistä haki pojat aamulla kotoa ja vei hoitoon. Tuossa eteisessä sitten halattiin, kun kuvittelin sen olevan viimeinen kerta. Tänään tuo toinen vielä tuo lapset kotiin. Ja kyyneleethän mulla tuli. He ovat olleet korvaamaton apu ja plussaa on ollut se, että heidän kanssaan mun on ollut tosi helppo olla, niin kuin on poikienkin. No, kävi sitten ilmi tuolla vammaispalveluiden johtajan luona, ettemme kokonaan heistä joudukaan luopumaan. Henk. koht. avustaja ei nimittäin saa olla lasten kanssa silloin, jos minä en ole paikalla. Tuo avustaja kun on palkattu vain mulle, vaikka sitten auttaakin lasten kanssa. Eli esim. jos en ole kotona ja lasten hoitoaika päättyy, saamme perhetyöntekijän heidät hakemaan. Tämä on edessä varsinkin sitten, kun on seuraavan leikkauksen aika. Toisaalta on kiva juttu, saan pitää nämä ihanat ihmiset vielä elämässämme jollain tavalla.

Tähän hetkeen ja mielen tilaan sopii seuraava biisi:

https://www.youtube.com/watch?v=DLAL7Sv-THM

Aurinkoista päivää kaikille!!