Viikko vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta ja paljon on ollut tapahtumaa. Niin iloista kun surullistakin.

Viime viikonloppuna olimme mieheni kanssa Ahvenanmaalla, Maarianhaminassa. Matka ei ollut iloinen irtiotto arjesta, vaan olimme siellä miehen läheisen hautajaisissa. Sen enempää en halua hänen asioitaan tässä ruotia. Pitkä matka tuo oli polvelleni, mutta hyvin siitä selvisin. Matkustimme autolla ja laivalla. Miten nautinkaan istua laivan bubissa ja katsella ihmisiä!! Kipulääkettä meni hieman normaalia enemmän mutta ei huomattavasti.

Ikävä poikia oli kova. He menivät perjantai-iltana äidilleni hoitoon ja tulimme sunnuntaina kotiin, jolloin he olivat jo nukkumassa. Mutta reippaita olivat murut olleet. Olivat käyneet pappaani piristämässä ja tehneet siellä ulkohommia. Kävivät myös kotikuntani metsissä juoksemassa ja ajelemassa traktorilla. Siitä riittää puhuttavaa pitkäksi aikaa.

Lupasin lapsille pitkän sairaala-jaksoni jälkeen että kun olen paremmassa kunnossa, lähdemme perheen kesken risteilylle. Nyt saatiin anopille vapaata töistä, joten matka on varattu. 5.6. meitä kutsuu Viking Grace! Anoppi lähtee siis auttamaan noiden pienempien kanssa, mä kun en kauheen nopeesti juokse karkaavan lapsen perään.

Eilen saimme postissa kaupungilta kirjeen. Kuoressa oli päätös henkilökohtaisesta avustajasta, joka meille nyt sitten myönnettiin. Tänään saan ensimmäisen henkilön haastatteluun ja toisen mahdollisimman pian, jotta voimme tehdä päätöksen. Haluan lasten näkevän ehdokkaat ja vähän jutustelevan, koska heidän kemiansa on meille kaikkein tärkein. Lapset ovat joutuneet koville, joten avustajan on oltava heille mieluinen.

Eilen oli esikoisen eskarin kevätjuhla. He olivat tehneet esityksen Risto Räppääjän Kyllä pärjätään –laulusta ja se oli ihana! Hoitajat kehuivat tätä ryhmää varsinkin siitä, että ovat todella sopeutuvainen ryhmä. Eskarivuoden aikana on muutettu toimipaikkaa yllättäen ja ollut muutenkin jos jotakin ihmeellistä. Olen todella ylpeä kaikkien noiden pikkuisten puolesta mutta erityisen ylpeä olen omasta pojastani. Eskariin meno on iso asia. Äidin parin viikon toipumisjakso on nyt venähtänyt 7 kuukaudeksi eikä loppua näy. Silti hän on pystynyt olemaan reipas ja iloinen oma itsensä. Tilanteemme ei ole suuresti vaikuttanut häneen ainakaan päällisin puolin, melkein joka aamu on iloisin mielin lähdetty kotoa kohti uutta päivää. Seuraavaksi vuorossa on koulun aloittaminen, jota jännitän kovasti. Otan lähipäivinä yhteyttä tulevaan opettajaan ja kerron hänelle tilanteemme. Tietävät sitten koulullakin, jos poikani reagoi jotenkin erityisesti johonkin. Toivon, että seuraava operaationi saadaan siirrettyä elokuulta syyskuulle, jotta voin olla koulun alun ensimmäiset viikot kotona vastassa poikaani koulupäivän jälkeen. En suostu olemaan sairaalassa viikkoa samana hetkenä, kun pienen mieheni elämässä tapahtuu näinkin suuri asia.

Eilen tuli vuodatettua ilon kyynelten lisäksi surunkin kyyneleitä ja ne kyyneleet virtaavat edelleen. Asiaan vielä sen enempää paneutumatta sytytän kynttilän ja toivon suojelusenkeleitä niitä tarvitseville.