Jopas taas on vierähtänyt aikaa edellisestä kirjoituksesta. Esikoinen on ollut mun kanssa kotona, joten en pahemmin ole tietokoneella ehtinyt istua. Mutta päivitetäänpä taas kuulumisia.

Aloitetaan vaikka tosta potilasvakuutuskeskuksesta. Mä oon sitä korvaushakemusta tuossa pyöritelly mutta en oo saanu mitään aikaiseksi. Mies sitten otti mua niskasta kiinni, istutti sohvalle ja aloitettiin miettiminen yhdessä. Saatiinkin se vihdoin tiistaina postiin, jes!! Kirjeenä ei se määrä paperia mennyt, vaan pakettina. Olihan siinä tosiaan muutama sivu.

Eläkepaperit sain myöskin tiistaina palautettua. En niitä itse osannut täyttää, joten painelin Kelan toimistoon. Ilokseni pääsin tutun asiakaspalvelijan kanssa sitä täyttämään. Ainoa asia mikä jäi mietittämään, oli lääkärin todistus. Mähän siis sain tämänkin todistuksen perään soittaa 4 kertaa, ennen kuin sen sain. On kyllä niin naurettavaa touhua! Ja sitten lääkäri kiukuttelee, kun hoputan häntä. Ihan käsittämätöntä, että olen 3.6 osastokäynnillä sanonut, että tarvitsen tietynlaisen todistuksen heinäkuun 1. päivään mennessä. Ja tosiaan se saapui mulle 29.6 neljän puhelun jälkeen. Anyway, lääkärintodistuksessa oli kaikki muu ihan ok, mutta ilmeisesti ajatuskatkon vuoksi siihen oli merkitty, että polvi taipuu tällä hetkellä 0-70 astetta. WHAT!? Todellinen määrähän on 40’ ja lääkäri sen kyllä tietää. Liitettiin asiakaspalvelijan kanssa mukaan edellinen epikriisi, jossa todelliset asteet on, mutta kuitenkin. Pahimmassa tapauksessa Kelassa katsotaan, että noilla asteilla voi tehdä töitä, multa evätään eläke ja passitetaan töihin. Sitten saan pyytää uuden todistuksen ja aloittamaan eläkkeen haun alusta. Tää sählääminen alkaa jo riittää, mulla ei meinaa ystävällisyyttä enää olla jäljellä tota sairaalaa kohtaan!!

Pitkästä aikaa kuulin myös Tyksin ihanasta fyssarista. Hän kyseli yleisiä kuulumisia. Fyssari kysyi että oonko nyt syksyllä tulossa lääkärille näytille, jos mietitään vielä yhden leikkauksen tarpeellisuutta?? Tokaisin vaan että jaa ei info oikein kulje, oon syksyllä tulossa leikkaukseen, joka ei todellakaan ole viimeinen. Toinen oli ihan pihalla että miksi leikataan, taipuuko se vielä 70’ vai meneekö jo yli?? Kerroin noi hurjat asteet eli 40’ jolloin luurin toisessa päässä hiljeni hetkessä. Sitten hän sanoi vain että ei voi olla totta, miten niin vähän.. No niinpä! Sitähän kaikki tässä ihmettelee. Töitä on jalan kanssa tehty ihan hulluna mutta ei vaan auta.

Mua on ihan tosissaan alkanut ärsyttää ihmisten tsemppaukset. Tai siis tietynlaiset tsemppaukset.

”No seuraavan leikkauksen jälkeen se sitten onkin jo kunnossa.” ”Kyllä se vielä ennalleen palautuu, älä murehdi.” ”Oot niin nuori vielä, että kyllä siitä tulee vielä hyvä polvi.”

Mä en jaksais jankuttaa sitä, että ei se siitä hyväksi tule, jos ei ihmettä tapahtu. Tiedostan tilanteeni ja oon sen jo jollain tasolla hyväksynyt. Mä tuun olemaan onnellinen kun pääsen kepeistä eroon ja pääsen kulkemaan klenkkaamatta. Siinä on mun tavoite. Lähipiirissä sairastetaan paljon vakavammin ja se on saanut mut pohtimaan paljon omaa tilaani. Tää ihana nainen ei turhia rutise, vaan painaa eteenpäin ja nautii kaikesta mitä sillä on. Meidän välinen huumori on niin hurjaa että montaa vois kauhistuttaa, miten me asioista puhutaan. Kyllä mä jatkossakin ihan varmasti valitan asioista, mutta yritän myös muistaa, miten hyvin mulla oikeestaan asiat lopulta onkaan. Iso sydän sulle, josta nyt kirjoitin <3

Nyt meidän perhe on lomalla ja siitä nautitaan täysillä! Huomenna on miehen esikoisen rippijuhlat ja sieltä suuntaamme viikoksi meren rannalle mökille. Mä meinaan elää viikon ihan normaalia arkea ja jättää jumpat jumppaamatta ja polvikoneen kotiin.

Aurinkoista kesän jatkoa ja hymyä huuleen!! :)