Tasan vuosi sitten kello herätti mut ja miehen todella aikaisin. Oltiin anopilla yötä, jotta saatiin nukkua vähän pidempään, hän kun asuu lähempänä Kirurgista sairaalaa. Pojat olivat mun äidillä yötä, näin hekin saivat nukkua aamulla rauhassa. Kävin lämpimässä suihkussa ennen lähtöä. Mieheni vei minut sairaalan pihaan. Muistan vielä päästäneeni autossa pienen itkun, kun jännitti. Pelkäsin, että jotain pahaa tapahtuu, mutta mies lohdutti että kaikki menee hyvin ja pääsen illalla kotiin, onhan kyseessä rutiinileikkaus. Poltin tupakan ja astelin osastolle. Pääsin heti kolmen hengen huoneeseen ja vaihdoin sairaalan pinkit päälleni. Ei mennyt kauaa kun mut jo kärrättiin alakertaan leikkuriin ja toimenpide pääsi alkamaan, olin päivän ensimmäinen leikattava. Kierukkaa siis piti putsata ja jos ”pahalta” näyttäisi, se kiinnitettäisiin uudelleen parilla ompeleella. Toimenpide eteni hyvin, seurasin sitä itse screeniltä. Toimenpiteen edetessä lääkäri kuitenkin huomasi laajan repeämän eturistisiteessä. Tämä ei siis näkynyt edes magneettikuvissa. Lääkäri keskusteli kanssani ja kertoi, että se voidaan korjata nyt samalla tai sitten tulisin tammikuussa uudelleen. Ilman muuta halusin sen korjattavan heti, jottei tänne tarvisi enää uudelleen tulla. Lopun ajan olinkin sitten unessa. Osastolle päästyäni mulle kerrottiin, että olen sairaalassa pari yötä, koska kipuja tulee olemaan.

Nyt siis tuosta päivästä on kulunut tasan vuosi. Toisaalta aika on mennyt todella nopeasti mutta toisaalta myös todella hitaasti. En vaan voi olla ajattelematta miten asiat nyt olisi, jos en olisi mennyt leikkaukseen. Burana päivässä olis pieni hinta siitä, että voisin elää normaalisti.

Viimeksi Tyksin fyssarilla käydessäni sanoin hänelle, että antaisin mitä vaan, jos voisin kääntää kelloa taaksepäin. F sanoi, että on harmillista, ettei kaikista leikkauksista aina ole hyötyä potilaille ja että hekin toivovat kristallipalloa, josta voisi katsoa, kenelle mitäkin kannattaa tehdä. Ei siitä leikkauksesta olis tarvinnut olla mulle hyötyä. Mut miks helvetissä siitä piti tulla tällainen taakka, jota joudun kantamaan koko lopun elämääni harteillani? Enkä pelkästään mä joudu kantamaan vaan mun koko perhe. Tuntuu niin epäreilulta.

”Yksi onnellisimmista hetkistä elämässä on se, kun löydät rohkeutta päästää irti siitä, mitä et pysty muuttamaan.” Sitä päivää odotellessa.