Ja jännitys kasvaa koko ajan. Toisaalta olen aika luottavaisin mielin, toisaalta taas en.

Viime viikolla sain ystäväni vieraaksi. Hän oli polvileikkauksessa keväällä samalla lääkärillä, joka muakin hoitaa. Neiti tuli niin reippain askelin meille. Viimeksi nähtiin hetki hänen leikkauksensa jälkeen. Vaikkei leikkaukset ym. siihen liittyvä ole millään tavalla hauskaa, niin olihan se aika koomista, kun kaksi keppisankaria paineli keittiössä menemään ihan vain yrittäen saada kahvia kuppeihin ja kupit pöydän viereen. No mutta nyt tuo hurjapää on palannut työelämään. Olen niin onnellinen, että hänen jalka on kunnossa. Kyllä mä niin pelkäsin, että jotain tapahtuu. Ehkä mä taas luotan vähän enemmän lääkäriini, ainakin se on yhden rimpulan korjannut ;)

Tänään toinen ihanainen kuskasi mua kauppaan (ja Alkoon). Enää yksi päivä ja sitten nää daamit lähtee Helsinkiin We Love The 90’s –festareille miestensä kera. Kyllä tätä on odotettu! Tulee meille kaikille tarpeeseen irtaantua arjesta!

Tänään olin myös fyssarilla. Ennen leikkausta en enää menekään, sain pienen loman. Käytiin rappusissa pyörähtämässä ja sitten sainkin aikas hieronnan jalkaan. Pohje on ihan kivi kova. Taitaa tuota arpimassaa olla siellä ihan kunnolla. Sen nimittäin oikein tuntee, kun mitkään aineet eivät jalassa liiku normaalisti. F kyselikin, että millä mielin olen leikkuriin menossa. Sanoin, että odotukset on aika korkealla. Odotan astemäärien olevan suuria leikkurissa ja suht suuria heräämössäkin, kun mut laitetaan mobilisaattoriin. Leikkauspäivä on tiistai, kotiin yritän lähteä perjantaina vaikka viikosta onkin taas puhuttu. Toivon, rukoilen, anelen, että muutaman kuukauden päästä asteita polvessa olisi vielä ainakin 70’. Nämä ovat odotukseni. Mutta tiedän myös seuraavan, josta F kanssa puhuttiin. On hyvä olla positiivinen, mutta ne ikävätkin puolet on otettava huomioon. Olisi erittäin suotavaa, että mitään infektioon suuntaavaa ei tällä kertaa ilmene, mutta ikävä kyllä sekin mahdollisuus on olemassa. On myös olemassa se mahdollisuus, ettei polvi taivu muutaman kuukauden jälkeen kuin saman 40’.

Seuraavaksi haluan kumota osan luuloja. Ensinnäkin, tällä hetkellä polvi taipuu noin 40’. MUTTA se taipuu tuon verran, kun sitä vääntää väkisin. Eli kun kävelen, ei polvi taivu juuri lainkaan. Rapuissa liikkuessa en voi mennä vuoroaskelin vaan yhden rapun kerrallaan, polvi ei taivu lainkaan.

Toinen asia on että ei, polvestani ei tule enää koskaan normaalia. Todella monen suusta kuulen että ”toivotaan, että seuraavan leikkauksen jälkeen se on jo kunnossa” tai ”olet niin nuori, kyllä se siitä vielä paranee” tai ”kyllä se siitä, kun jaksat jumpata”. Ei se tule kuntoon, ei se parane vaikka itse tekisin mitä. Toivon, että polveen saataisiin sen verran asteita, että arjesta tulisi hieman helpompaa. Mutta se vaatii vielä useita leikkauksia. Eikä siitä silti tervettä tule, ja on lukemattomia asioita, joita en voi tulevaisuudessa koskaan tehdä tai mun pitää keksiä omia tyylejä tehdä niitä. En tule koskaan pääsemään kyykkyyn, ajamaan polkupyörällä, istumaan risti-istunnassa, kulkemaan rappuja normaalisti. MUTTA! Kuten fyssarillekin tänään sanoin, mä tulen pärjäämään. Vaikka mun jalka jäisi tällaiseksi koko loppu elämäkseni, mä kuitenkin elän. Mä pystyn suukottamaan ja halimaan lapsia ja miestä. Mä pystyn laittamaan ruokaa, pesemään pyykkiä, ulkoilemaan, näkemään ystäviäni. Mä pystyn itkemään, nauramaan, olemaan tohelo oma itseni. Kipujen kanssa näemmä oppii elämään. Olishan se kiva kun aina ei sattuis, mutta kivuistakin tulee osa arkea kun ne hyväksyy. Välillä saa vajota syviin vesiin, kunhan sieltä pääsee ylös. Mä oon aina päässyt ja tulen aina pääsemäänkin. Mulla on lähelläni niin paljon kallisarvoisia ihmisiä. Ei tätä kaikkea kannata hukata yhden perkeleen polven takia. Välillä sitä vaan kaipaa potkuja persuksille!