En tunnu nyt saavan mistään mitään otetta. Maanantaina jo piti kirjoitella kuulumisia fyssarin jälkeen mutta kun yritin kirjoittaa, menin lukkoon. Samaa se on täällä arjessa, yritän saada jotain tehdyksi, mutta kaikki tuntuu jäävän puolitiehen. Fyysisesti on kurja olla kun polvi kipuilee eikä pillereistä löydy apua. Henkisestä puolesta puhumattakaan..

Maanantaina tosiaan olin fyssarilla. Olin ajatellut, että siitä tulee lähinnä jutustelu käynti, kun leikkauksesta oli alle viikko. Siinäpähän ajattelin. Täysillä vedettiin, alusta loppuun. Stepperillä astumista ja polven koukistamista, loppuun vähän kovemman tuntuinen käsittely reiteen, se kun on ihan jumissa. Yritin olla urhea ja kun kyyneleitä alkoi tulla silmistä, väitin sen johtuvan vaan siitä että olen jumpassa nyt ihan äärimmilläni. Esitin, että kaikki on hyvin, taas ollaan askeleen lähempänä maalia.

Mutta mikä maali mua odottaa? Polvi taipuu tällä hetkellä 55 astetta. Kyllä, 55 astetta!! Viikko sitten keskiviikkona se taipui 100’!! Mitä helvettiä mun polvessa tapahtuu?? Arpeutumisen piti alkaa kuuden viikon kuluttua vasta, miksi se ei taivu enää mihinkään? En mä tee tuolla astemäärällä mitään! Ja noikin asteet saan polveen vasta, kun olen puolisen tuntia polvea koneen avulla venyttänyt. Soitin tästä jo TYKS:n fyssarillekin että mitä mä voin tehdä. Ei auta muu kuin yrittää parhaansa ja jumpata ja jumpata. Mitä hyötyä mun on jumpata, kun huonompaan suuntaan vaan mennään. Ja mä voin käsi sydämellä vannoa, etten ole yhtään ainoata jumppakertaa laistanut tai vetänyt ”vähän sinnepäin”. Kaikkeni mä oon itse tuon polven eteen tehnyt.

Ajatuksia pyörii kovasti päässä. Jos tarkoitus on leikata polvi puolen vuoden välein, sitten mun jumpata jalkaa äärimmäisen paineen alla se kolme kuukautta (jonka jälkeen voi ehkä vähän hengähtää eikä kellon tarkkuudella olla koneessa kiinni) vain huomatakseni, että polvi jäykistyy taas entiselleen, niin mitä järkeä tässä on? Ei yhtään mitään! Ja tää stressi ei koske pelkästään mua vaan mun koko perhettä. Lapset aistii kun äiti on kireä, eikä nekään varmaan nauti siitä, että äiti on sairaalassa ja taas muutaman viikon kipeämpänä kuin ennen. Miehen stressitasoa en taida uskaltaa edes ajatella. Toinen hoitaa työnsä ja tuo rahaa talouteen, jotta inva-vaimo voi maata sohvalla laitteensa kanssa ja kiukutella miehelle sen raskaan työpäivän jälkeen, ku ottaa päähän tällainen polvi.

Mutta mitä jos mä annan periksi ja kieltäydyn leikkauksista. Sitten mä oon jalka suorana IKUISESTI. Onko se sitten ratkaisu? (Vaikka nyt näyttää siltä, että näin käy leikkauksista huolimattakin.)

Jotenkin nyt puskee ihan hirmu kovana päälle se, että alan ymmärtää, millainen tulevaisuus mulla ehkä on edessä. Kyllä mä pärjään, mutta en mä olis koskaan halunnut, että mun elämä tulee olemaan vaan pärjäämistä ja selviämistä. Enkä mä koskaan olis toivonu, että mun lapset saa vajaa-toimisen äidin. Tai että mun mies saa vajaa-toimisen vaimon. Mä en ikinä olis toivonut tätä. Mä antaisin mitä vaan, kun saisin kaikki palaamaan ennalleen!!