Takana on monen monta hyvää päivää, joista saan olla kiitollinen.

Viime perjantaina pääsin miehen avustuksella rappuset alakertaan. Ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen sain käydä silittämässä lapsiani kun he olivat nukkumassa. En kyllä meinannut kyyneliltäni nähdä lapsia, niin onnellinen olin! Pääsin siis viettämään yöni rakkaani viereen. Uni ei meinannut tulla millään. Luulinkin, että yksi lääkkeistäni aiheutti harhoja ja muutama tunti siinä vierähti, hengitellen ja odottaen että meneekö olo ohi. Tuntui myös, että sydämeni ei enää jaksa lyödä, piti oikein tarkistella omaa pulssiaan että tuntuuko sitä. Se oli todella pelottavaa. Enää tuota oloa ei ole tullut (*koputtaa puuta), mahtoikohan siis johtua jännityksestä…

Lauantaina kävin omassa suihkussa!! KYLLÄ, omassa suihkussa! Voi sitä tunnetta! Lähdin myös ryhmärämäni kanssa ulkoilemaan. Ulkona on niin liukasta ettei siellä keppien kanssa voi mennä, onneksi meillä on lainassa pyörätuoli. 1,5 tuntia olimme ulkona, tuntui että saan happimyrkytyksen :D

Maanantaina olin sairaalassa fysioterapiassa. Olemme fyssarin kanssa sopineet, että ei keskitytä pelkkään polveen vaan jumpataan kokonaisvaltaisesti. Ja huh, hikihän siinä tuli! Nyt ehkä alan hahmottamaan kuinka huonossa kunnossa kroppani on ja varsinkin kuinka jumissa se on. Tästä on suunta vain ylöspäin.

Eilen sain vihdoin tikit pois. AUTS! Sairaanhoitaja oli aika kauhuissaan kun kerroin tarinani. Hän kysyi että olenko saanut jutella ammattilaiselle. Onhan se mielessä käynyt monestikin, mieskin on sitä ehdottanut pahimpina itkukausina. Mutta omat rahkeet eivät ole riittäneet ottamaan minnekään yhteyttä, kertomaan tarinaa ja vielä sumplimaan lähtöä keskustelemaan. Sh laittoikin soittopyynnön jonnekin ja sanoi, että luultavammin voisivat tehdä kotikäyntejä. Ahdistaa suunnattomasti ajatus, että tähän aikatauluuni yrittäisin vielä änkeä lisää jotain. Ja kyllä, pääsääntöisesti olen vain kotona, mutta mulla on tiukka aikataulu, milloin jumppaan polvea. Alitajuntaani on jostain iskostunut ajatus, että mikäli yksikin jumpaa jää väliin, on peli menetetty. En osaa yhtään rentoutua. No, katsotaan mitä se ”keskustelija/kuuntelija” sanoo, kun soittaa.

Mutta niin saatiin eilinenkin päivä ihanasti päätökseen. Siskoni haki minut kotoa, kävimme syömässä, sekä Prismassa ostoksilla. Siellä painettiin pyörätuolin kanssa. Voi miten ihanaa oli nähdä ihmisiä ja käydä vähän ostoksilla (dödöä, saippuaa ja kahvia)! Eli kiitos taas siskoni <3 Taisi tuo reissu kuitenkin väsyttää aika paljon, nukuin tunnin sohvalla ISTUALLAAN sen jälkeen!!

Positiivisin mielin tähänkin päivään!!