On vaikea arvioida miten lapset suhtautuvat tähän kaikkeen. Meillä on siis 2, 4 ja 6 vuotiaat pojat. Lisäksi välillä meillä asustaa miehen 13-vuotias tyttö ja 14-vuotias poika.

Isompien lasten kanssa on suhteellisen helppo asiaa käsitellä. Tuskin on helppoa olla teini ja silti ”palvella” äitipuolta täällä ollessa ja auttaa pikkumiesten kanssa. Kitisemättä nämä nuoret sen kuitenkin tekevät. Yritän muistaa heille joka kerta kertoa kun ovat täällä, että ovat mulle yhtä rakkaita kun noi viikaritkin. Ihan super-nuoria meillä kyllä on <3

Tuo meidän 6-vuotias on vähän hankala tapaus. Hän ei pahemmin tunteitaan näytä. Kun olin sairaalassa 4 vko, ei hän suuremmin kertonut ikävöivänsä tms. Joka ilta soitettiin kyllä hyvät yöt, mutta muuta hänestä en oikein irti saanut. Yritän jutella pojan kanssa mahdollisimman paljon, jotta hänelle ei jäisi mikään painamaan mieltä. Taitaa tietysti tuo ikäkin olla vähän sellainen että aletaan jo itsenäistymään. Perjantaina olin kyllä niiiiiiin onnellinen kun olin pojan eskarin ystävänpäiväjuhlassa. Nappisilmäni istui sylissäni, halusi värittää mun kans ja näytti omia tekeleitään. Poika oli niin innoissaan, kun äiti pääsi käymään juhlissa! Mutta niin oli äitikin <3

Pienin 2-vuotias on puolestaan viihtynyt äidin kainalossa aika tavalla marraskuun jälkeen. Sairaalassakin tuo pieni halusi tulla äidin kainaloon sänkyyn makaamaan. Hoidosta kun kotiutuu, tulee mun kainaloon sohvalle ja työntää itsensä niin lähelle kuin voi. Sama juttu aamuisin ennen hoitoon lähtöä. Oma takiaiseni!

Keskimmäinen, eli 4-vuotias viikarimme onkin sitten ihan muuta maata. Hänelle tämä taitaa olla kaikista rankinta. Tämä poika on aina ollut erittäin vauhdikas tapaus, omaa hurjan oman tahdon ja pärjää uskomattoman vähillä unilla ;) Marraskuussa kun kotiuduin, viikari istui tunnin mun kainalossa itkuhuutaen äitiä. Hoidossa poika on kertonut että äidiltä leikataan polvesta vitamiineja. Viikonloppuna jumppasin koneellani ja terve jalka oli koukussa vieressä. Poika kysyi että koska äiti toi sun kipee jalka taipuu samalla tavalla kuin tuo toinen. Kerroin ettei enää koskaan. Sitten mietittiin yhdessä että äiti ei kyllä voi enää koskaan juosta jne. mutta yritin kertoa samalla että kyllä äiti vielä joku päivä pystyy leikkimään lattialla pikkuautoilla, kulkemaan metsässä, ajaa autolla ym. Poika sai ihan hirveät raivarit ja lukitsi itsensä vessaan. Pienen taivuttelun jälkeen hän tuli kainalooni ja itki ja itki (niin itkin minäkin). Sain ongittua tiedon, että itkettää ja harmittaa kun äiti on kipeä eikä voi oikein mitään tehdä lasten kanssa.

Paskinta tässä kaikessa tosiaan on tämän vaikutus lapsiin. Kyllä tällaisesta aikuinen selviää mutta lapset kärsivät eikä se ole oikein. Pojatkin ovat vielä niin pieniä, etteivät ymmärrä kaikkea. Äitinä pääsäntöinen tehtäväni pitäisi olla lapsista huolehtiminen, heidän kanssaan leikkiminen ja nauraminen! Olen niin katkera siitä, että yksi helvetin infektio voi aiheuttaa näin paljon ongelmia!!