Se olis sitten kaikilla tämän perheen lapsilla kesäloma. Ihanaa, kun ei tarvitse potkia väkisin ketään aamuisin kukon laulun aikaan hereille. Varsinkin pienin nauttii, kun saa nukkua pitkään. Vielä kuukausi ja sitten saa tuo ukkokultakin jäädä ansaitulle lomalle ainakin toviksi. Esikoinen toi hyvän todistuksen kotiin ja siirtyy siis toiselle luokalle syksyllä. Äidin ja isän yllätykseksi todistuksen mukana tuli Kirjallisuus-stipendi. Oli aika lähellä, ettemme haljenneet ylpeydestä <3 Teinitkin saivat tosi hyvät todistukset ja saavat hekin nyt lomailla hyvillä mielin. Me aikuiset olemme vaan aika järkyttyneitä, neiti pääsee jo ripille, poika taasen siirtyy lukioon. Mihin ihmeeseen tämä aika katoaa? Miehelle juuri sanoinkin, että muistan kuin eilisen, kun saatoin poikaa eskariin tai kun vaihdoin neidin kenkiä oikeisiin jalkoihin kun ei ne sinne kovasta yrityksestä huolimatta koskaan menneet. Olen niin ylpeä, kun saan olla heidän äiti numero 2 :)

Viime viikon alusta kärsin taas kovista kivuista, eikä kotilääkkeistä ollut juurikaan apua. Kipuklinikan neuvoja kuunnellen piti tuon Gabrionin annostusta alkaa nostamaan vähän vahvemmalla kädellä, vähän on ollut tokkurainen olo. Torstaina kuitenkin jouduin kipupiikille lähtemään sairaalaan, ei auttanut mikään. Vastassa oli mukava lääkäri joka ei vähätellyt asiaani yhtään, niitäkin on nähty jo muutamia. Ainoa asia joka jäi harmittamaan oli se, kun lääkäri yritti taivuttaa polveani vaikka tiesi hyvin tilanteen. Tokaisikin vain että eihän se tosiaan taivu. No shit! Se tuntuu olevan pakollinen juttu joka lääkärille, vaikka sen kuinka kieltäisin. Mahtaako ne meinata, että huijaan?? ;)

Viikonloppuna olimme laivalla miehen ja ystäviemme kanssa. Juhlistimme miehen ja hänen parhaan kaverinsa syntymäpäiviä. Kyllä taas vuosia tuli lisää kun nauraa räkätimme. Ihan uskomaton moka kyllä tapahtui tälle kipupotilaalle, unohdin nimittäin ihan kaikki lääkkeet kotiin. Olin illalla kaivamassa kipulääkettä kassista, mutta dosettia ei löytynyt mistään. Meitä taisi olla kolme ihmistä sitä etsimässä. Tuska hiki löi pintaan kun anoppi kertoi puhelimen toisessa päässä, että kotona ne ovat. No, pääsin laivan sairaanhoitajan juttusille. Eipä sieltä suurta apua löytynyt, sain Buranaa ja muutaman Panacodin. Olihan se parempi kuin ei mitään. Reissu tuli tehtyä ja siitä jotenkin selvittiin vähemmilläkin lääkkeillä. Mutta kyllä mä puolijuoksua tulin kotiin lääkekaapille. Ja lapsia oli ihan hirmu kova ikävä!! Mä rentoudun mainiosti niillä reissuilla, kun lähden illalla ja olen aamulla kotona. Nää vuorokauden reissut tuntuu olevan mulle vähän liian pitkiä. Viimeiset tunnit on jo kovin raskaita, ikävä iskee niin kovin päälle. Osaltaan vaikuttaa varmasti se, kun jouduin olemaan kuukauden melkein kokonaan erossa lapsista, näin heidät kaksi kertaa noin puolen tunnin ajan koko aikana. No, onneksi mua ei voi kukaan pakottaa olemaan poissa kotoa.

Eilen iltapäivällä istuimme anopin ja miehen kanssa meidän parvekkeella, kun yhtäkkiä terve jalka alkoi pistelemään ja puutumaan. Lopulta siitä lähti tunto kokonaan enkä päässyt edes kävelemään. Kävely alkoi hetken kuluttua onnistumaan, mutta koko jalka oli edelleen puuduksissa ja pisteli. Illalla hieman ennen nukkumaanmenoa sama juttu tapahtui käteen. Siitä asti on "muurahaisia" mennyt pitkin jalkaa ja kättä ja ne ovat molemmat puuduksissa. Kävin sitten päivällä päivystyksessä. Tähän ei suoraan löytynyt mitään syytä, joten sain lähetteen Pulssiin hermoratatutkimukseen, maanantaina olisi aika. Soitin vielä kipuklinikalle, siellä hoitaja oli oikein tyytyväinen, kun lähete laitettiin heti menemään. Vielä ei ainakaan ole helpotusta tullut, toivottavasti tää kuitenkin olisi sellainen hetkellinen häiriö. Mieli alkaa kuitenkin heti tehdä tepposiaan, pelkään että toi CRPS alkaa levitä, nyt kun terveessä jalassa on muutenkin ollut outoja tuntemuksia jo jonkin aikaa. Yritän kuitenkin mennä eteenpäin hetken kerrallaan ja ajatella niin, että murehditaan sitten vasta kun siihen annetaan oikeasti syytä.

Aurinkoista ja lämmintä viikkoa!