Tänään on sellainen päivä, jota en uskonut koskaan tulevan. Tai oikeastaan en osannut edes tällaista päivää ajatella. Olen 31-vuotis nainen ja tänään vietän ensimmäistä työkyvyttömyyseläke-päivääni. Tunne on sanoin kuvaamaton. Sisällä myllertää. Olen pettynyt, vihainen, surullinen.

 Lääketiede kehittyy joka päivä, jo nyt pystytään tekemään ihan uskomattomia asioita. On niin uskomatonta, ettei yhtä polvea saada toimimaan. Tiedän, että märehdin tätä samaa asiaa uudelleen ja uudelleen. Mutta melkein vuosi on nyt taisteltu ja tilanne ei ole muuttunut muulla tavalla kuin että elämänhalun vieneet kovat kivut on muuttuneet sellaisiksi, että niiden kanssa voi elää. Lääkäri ja fysioterapeutit ovat kovin positiivisia ja tsemppaavia, mutta eikö jo jotain muutosta parempaan pitäisi olla havaittavissa, jos sellaista on mahdollista tulla? Ja kyllä, kyllä mua saa tsempata ja aika usein sitä tarvitsenkin. Mutta mä olisin jo valmis luovuttamaan. Mä en muuta toivo, kuin että saisin normaalin arjen takaisin. Mutta se tulee olemaan mahdotonta. Aikanaan meidän perheen arki kuitenkin tulee olemaan meille normaalia, ilman polvikoneita ja leikkauksia. Se on erilaista kuin muiden perheiden normaali arki, mutta toivottavasti se on mun perheelle riittävästi.