Takana on taas erittäin kipeitä viikkoja. Olen pariin otteeseen joutunut turvautumaan ensiavun kipulääkkeisiin, kun omat eivät yksinkertaisesti ole riittäneet. Siitäkin huolimatta, että sain kotiin sitä vahvempaa lääkettä. Koputan jo etukäteen puuta, mutta nyt viikon verran on ollut parempi olo. Kipuja on, mutta niiden kanssa olen pärjännyt. Toisaalta, täällä alkoi hetki sitten sataa, tuulinen ja sateinen ilma on kaikista pahinta. Toivotaan nyt kuitenkin että kynttilät, kuuma tee ja villasukat auttavat pahimman yli.

Mies lähti eilen Prahaan neljäksi päiväksi rentoutumaan, joten olen nyt yksin poikien kanssa. Toistaiseksi meillä on mennyt hyvin, mutta helpottaa tietää, että vain soiton päässä on apujoukkoja, jotka hädän hetkellä ovat täällä silmän räpäyksessä. Luotan kuitenkin siihen, etten ketään tarvitse avuksi.

Maanantaina olisi sitten se kauan odotettu (tai miten sen nyt ottaa) ortopedin aika. Mies tuossa kysyi, että mikä mua tuossa käynnissä jännittää tai että mikä olisi pahinta, mitä siellä voisi tulla eteen. Näin järkevänä naisena tokaisin, että joka tapauksessa tulen olemaan käynnin jälkeen allapäin. Jos lääkäri päättää, että polvea vielä yritetään leikellä, alan itseni tuntien heti jännittämään tulevaa toimenpidettä, olkoon se vaikka vasta puolen vuoden päästä. Jos taas jalan päätetään antaa olla ja ns heitetään hanskat tiskiin, tarkoittaa se loppuelämää invalidina. Pää on oikeasti ihan sekaisin. En edes itse tiedä, mitä haluaisin seuraavaksi tapahtuvan. Onnekseni ystäväni pääsee lähtemään mukaani, pysyn ehkä siis kuitenkin järjissäni.

Olkoon tämä postaus nyt tässä, me laitetaan poikien kanssa leffa pyörimään ja vietetään laatuaikaa. Mukavaa viikonloppua :)