Alkuvuodesta ortopedi sanoi, että syyskuussa palataan asiaan ja mietitään loppuvuoteen seuraava arpikudoksen poisto. Olin onnellinen. Tyytyväinen. Nyt saisin syksyyn asti unohtaa seuraavan leikkauksen murehtimisen ja elää niin täysillä kuin voin. Kunnes taas aloin murehtia.

Edellisessä postauksessa jo kerroinkin tuosta stimulaation mahdollisesta asentamisesta. Olen aika paljon siitä nyt lukenut ja kuullut, kiitos vaan kaikille! Suurin pelkoni on tietysti mahdollinen infektio mutta myös arpikudos, jota saattaa alkaa muodostua. Unohdin kuitenkin mainita, että kipuklinikan lääkäri oli ehdottomasti vastaan uusia leikkauksia. Jokainen ihoon tehtävä reikä tulee todennäköisesti aiheuttamaan lisää kipua ja hermovauriota. Hymyilin sisäisesti kun hän sanoi, että syksyllä  kun lyödään leikkauspäivä lukkoon, aikoo hän keskustella ortopedin kanssa ja kertoa oman mielipiteensä.

No, tänään olin fyssarilla. Mun (mies)flunssan takia viimeviikon käynti siirtyi tälle viikolle, jolloin tauon pituudeksi tuli melkein kolme viikkoa. Ja sen huomasi. -10 astetta!!!! Eli siis väkisin väännettynä noin 30'. Lihaskalvot todella pahasti kiinnittyneinä. Ja selässä tulehdus. Selkäkipu on heijastanut polttavaa kipua nyt muutaman päivän alavatsaan ja nivusiin. Maanantaina siis soitto kipuklinikalle, jos sen saisi kuvattua. Kunhan tuo CRPS ei olisi lähtenyt leviämään.

Fyssarin kanssa siinä sitten hetki yhdessä kirottiin tilannetta, kunnes alettiin miettiä tulevaa. Mun kroppahan siis tuottaa agressiivisesti sitä arpikudosta. Olikohan lääkäri stimua ehdottaessaan ottanut tämän huomioon? Mitä jos sitä arpikudosta alkaa muodostua välittömästi selkärangan ympärille? Mitä siitä seuraa? Ja entäpäs sitten jos tuota polvea ei enää leikata. Sehän on 'mun ainoa mahdollisuus saada taipuva polvi'. Onhan se todella, todella, siis TODELLA epätodennäköistä, mutta joku pienen pieni ääni mun sisällä sanoo, että ehkä vielä jotain voisi tapahtua. (Säälittävää, I know!) Mutta jos ei enää leikkauksia tehdä, niin hanskat saa lyödä tiskiin. Eli siitä sitten vaan tekemään päätöstä, helppoa eikö?

Tää mun jahkaaminen on naurettavaa. Olen täysin varma etten halua enää yhtään leikkausta. En halua enää kertaakaan sinne leikkausosastolle, jossa mut muistetaan ulkonäöltä: 'ai sä oot taas täällä'. En halua polvikonetta ja sitä vääntämistä ja kääntämistä, kun kyyneleet valuen yritän saada tuloksia aikaan. Mutta silti...