Katsoin jokin aika sitten Huomenta Suomea, jossa oli vieraana Kimmo Oksanen. Hän on kirjoittanut kirjan Kasvonsa menettänyt mies. Lyhykäisyydessään kirjassa kerrotaan herpesviruksen ja sairaalabakteerin tuhoavasta voimasta. Tilasin tuon kirjan itselleni ja vuorokaudessa luin sen. Aika monta kyyneltä tuli pyyhittyä hihaan lukemisen aikana. Vaikkei oma tilanteeni ollutkaan eikä olekaan noin hurja, tunnistin silti itseni monesta kohtaa. Alle keräänkin kirjasta muutamia lainauksia, jotka liittyvät myös omaan tarinaani. Kommentoin näitä lainauksia muistellen omia kokemuksiani. (Lainauksiin on Oksasen lupa.)

 

'Pian viruksen rikkomaan ihoon asettui bakteeri, Staphylococcus aureus, kyltymätön ahmatti, alituinen uusien elintilojen etsijä ja valtakuntansa laajentaja, häikäilemätön valloittaja, jonka nimikin on kuin Rooman keisarilla.' Osuvasti sanottu tuosta kamalasta bakteerista. Kyseessä on siis jokaisen ihmisen iholla elävä bakteeri, mutta joskus se pääsee esim leikkaushaavaan ja aiheuttaa tulehduksen. (Iholla tuo bakteeri on harmiton) Joskus tulehdus on pieni, joskus se aiheuttaa suurempia ongelmia. Itselläni haavasta löytyi vielä neljännessä leikkauksessa yhdestä ruuvin reiästä Staphylococcus Epidermidis johon silloin lokakuussa aloitettu antibiootti ei vaikuttanut. Lääkkeen vaihdon jälkeen alkoikin paraneminen tulehduksen osalta.

 

'Lämmin vesi suihkusi ylleni. Tunsin hoitajan ohuet muovikäsineet, kun hän hieroi vartalooni pehmeää pesunestettä ja huuhteli ihoani. Sitten hän sulki hanan ja kuivasi minut pehmeään pyyhkeeseen. Hän puki ylleni puhtaan, pehmeän, puuvillaisen sairaalapyjaman. Se tuntui hyvältä. Olin varmaan peseytynyt viimeksi muutama päivä sitten. Olin tuntenut oloni likaiseksi, nihkeäksi ja tahmaiseksi. Sairaaksi.' Muistan myös sen ensimmäisen suihkun monen päivän tauon jälkeen, kun hoitaja avusti. Miten onnettomaksi itsensä voikaan tuntea, et saa edes itseäsi pestyä!

 

'Tulehdusarvoni olivat kuitenkin korkeat. Maksa valmistaa valkuaisainetta eli CRP:tä sitä enemmän, mitä rajumpi tulehdus tai mitä laajempi kudosvaurio on. Terveillä ihmisillä luku pysyttelee yleensä alle yhden. Yli 20 kohoava CRP-arvo kielii jo tulehduksesta. Minun arvoni kohosi yli kahdensadan.' Mulle sanottiin verikokeiden tulosten saapumisen jälkeen vain, että CRP on vähän koholla. Parin päivän kuluttua selvisi että se oli melkein 600. En tiedä oliko se sairaalan tapa olla pelästyttämättä mua, mutta olisin kyllä toivonut saavani heti kaiken tiedon. Myös sen, että kyseessä oli verenmyrkytys.

 

'Hiltonin ikkunoiden rakosissa tuuli vinkui ja toi Seurasaarenselältä kylmää meri-ilmaa vuoteisiin. Joskus tarvittiin kaksikin peittoa, jotta näpit ja jalkaterät olisivat pysyneet lämpiminä.' Miten siellä sairaalassa olikin niin kylmä! Vaikka kuumetta ei enää muistaakseni ensimmäisen viikon jälkeen ollut, nukuin kolmen peiton alla ja silti palelin. Kasvoilla tuntui viima, joka ikkunoiden välistä puhalsi. Hrrrr!

 

'Huoneeni kalustus oli eleetön. Siellä oli vain tarpeellinen. Sairaalassa kysymys on elämästä ja kuolemasta ilman koristeluja. Pääväri on valkoinen.' Jotenkin se puhtaus ja valkoisuus tekee vielä sairaammaksi olon. Edes pieni väripläjäys tekisi varmasti mukavamman tunnun. Itse olin neljä viikkoa yhden hengen huoneessa, tuijottaen valkoisella seinällä olevia neljää valkoista naulakkoa. Tai telkkarista ostos-tv:tä. Toisaalta, onneksi olis se tv!!

 

'Sängyssä on sähkömoottori. Ohjainta painelemalla saattoi ajella ylös ja alas. Keho koukussa ruokailemaan ja lukemaan, vartalo vaakasuorana uneen, siinä olivat elämän asennot. Sairaalatakki oli sininen. Se oli miesten väri. Naiset olivat vaalenapunaisissa. Takissa oli isot taskut. Niissä kulkivat ylös kerroksiin alakerran kahvilasta  ja kioskista ostetut päivittäiset sanomalehti, suklaalevy ja kahvi kannellisessa lämpömukissa. Elämä oli hyvin yksinkertaista. Turhan asiat jäivät pois. Pelkkä elossa oleminen oli riittävää.' Sairaalassa päätin, että kun kotiin pääsen, meille ei KOSKAAN tule moottoroitua sänkyä. Ja mikä mahtava olo olikaan kun jaksoi ensimmäisen kerran syödä istuvassa asennossa! Sairaalassa kaikki maksaa paljon! Pieni Pringles purkki oli 2,2e, Fazerin sininen levy 4e!! Haaveilin niistä kauan, mutta en raskinut ostaa. Kunnes sitten koitti se perjantai, jolloin mun piti päästä kotiin, 2 viikkoa olin sairaalassa ollut. Lääkäri tuli omaan tyyliinsä huoneeseeni kuin euroopan omistaja, tokaisi ettei kotiin ole mitään asiaa koska tulehdusarvot on edelleen korkealla ja näillä näkymin maanantaina on edessä taas leikkuri käynti. Sitten se lähti. Hetken itkin lujaa sängyssä, sitten nappasin kukkaron ja painelin pyörätuolilla kanttiiniin. Ostin sipsejä, suklaata ja seiskan! Päätin käydä tupakalla kanttiinin päässä niin pääsisin suoraan osastolle. Kun tulin sisään, suklaalevy tipahti pyörätuolista tuulikaappiin. Siinä mä orpona pyörein ympyrää tuolilla ja itkin huutoitkua, kun en saanut nostettua levyä lattialta! Näin jälkeenpäin ajatellen olin varmaan koominen näky, mutta se levyn tippuminen oli viiminen niitti sille paskalle päivälle. Joku ihana potilas huomasi "hätäni" ja noukki suklaan minulle. Toivottavasti muistin kiittää häntä! Ainakin tarjosin rivin suklaata!

 

'Päiväni olivat samanlaisia. Ne alkoivat lääkkeiden syömisellä, jatkuivat lääkkeiden syömisellä ja päättyivät lääkkeiden syömiseen.' Niinpä!

 

'Kun olin sairastunut herpes- ja bakteeri-infektioihin, minut leikattiin vuoden aikana seitsemän kertaa.' 'Aloin olla aika tottunut kaikenlaisiin piikkeihin, mm kanyylien piikkeihin, verinäytepiikkeihin, puudutuspiikkeihin...' 4,5kk aikana olin 6 (tai seitsemän) kertaa leikattavana. Tuntuu ihmeelliseltä, että seuraava leikkaus on vasta syksyllä... Mutta itse en kyllä allekirjoita piikkeihin tottumista. Piikki jos toinenkin on muhun tuikattu mutta en kyllä totu. Ja sen tiedän, että jos joksus vielä tarvitsen antibioottia suoneen, niin viikonkin takia mulle laitetaan subis, käsikanyyleita en enää huoli!

 

'Mitä minulle olisi voinut tapahtua? Olisin voinut kuolla. Virus tai bakteeri olisi ehtinyt ihoa syvemmälle. Tai sitten paisetauti olisi ollut niin ankara, että jokin raajani olisi jouduttu amputoimaan tai kenties ne kaikki. Bakteeri olisi voinut pesiytyä sisäelimeeni tai useisiin niistä ja tuhonnut ne.' Pelkäsin todella paljon sydämen ja vatsan ultraa, olin ihan varma, että bakteeri olisi levinnyt! Vatsan ultrassa lääkäri selosti koko ajan mitä näki mutta sydämen ultraaja oli tuppisuuna. Reilun tunnin se ultra kesti ja koko ajan odotin pahinta. Onneksi kaikki oli juuri niin kuin pitikin. Kuolemanpelko... ennen jokaista leikkausta lähetin miehelle viestin ihan sen varalta, että jotain tapahtuu. Kerroin rakkauteni häntä ja poikia kohtaan ja että he ovat elämäni. Vieläkin nousee kyyneleet silmiin kun mietin, että olisin voinut heidät menettää.

 

'-Terve taas, mehän ollaankin jo vanhoja tuttuja. Leikkaussaliväki esittelee itsensä kukin vuorollaan. Tyyny on kivasti asetettu pään alle. Lämpöpeiton saa ylleen, jos on kylmä.' 'Hoitajat hymyilevät ystävällisesti ja kyselevät, onko nyt kaikki hyvin ja onko asento hyvä ja olo rauhallinen. -Niin, sinähän alatkin olla jo tottunut.' Kuulin tuon viimeisen lauseen monesti. Mutta en mä ainakaan tottunut. Mitä enemmän leikkauksia oli takana, sitä hysteerisempi olin. Pelkäsin, että toleranssini kaikkiin lääkkeisiin on kasvanut, en nukahdakaan kunnolla ja tunnen leikkauksen aikana kipua. Suurin pelkoni kuitenkin oli uusi infektio!

 

'Parhaat muistot eivät aina ole hyviä. Monet muistot ovat kamalia. Parhaita ne ovat siksi, että ne ovat tärkeimpiä miettiessäni, mikä elämääni ja maailmaani ohjaa.'

 

Suosittelen kaikille tätä kirjaa! Suorapuheista kirjoitusta siitä kaikesta, mitä mies on käynyt läpi. Hatun noston arvoinen suoritus. Niin kliseeltä kuin kuulostaakin, toivon Oksasen jatkolle kaikkea hyvää!!