Otetaanpa tähän alkuun nyt jotain positiivista, niin saan sitten ”hyvällä omalla tunnolla” valittaa taas lopussa.

No ensiksi, sain viime perjantaina tikit pois haavoista. Jipii! Nyt on haavat kiinni, eikä niihin siis päässyt tulehduksia. Kuumemittariin pitää kyllä vaihtaa patterit, aika kovassa käytössä se olikin ;) Ei vaan, miehellekin sanoin, että ihmeellisen rauhallisesti suhtauduin tällä kertaa. Toiseksi, me vietettiin lauantaina 7-vuotis hääpäivää <3 Käytiin koko perhe ravintolassa syömässä ja sen jälkeen herkuteltiin karkeilla ja sipseillä leffaa katsoen.

Siinähän oli positiivista jo vaikka kuinka, joten aloitan valittamisen. Laitan tähän väliin pari kuvaa.

Tämä kuva on otettu sairaalassa muutama tunti ennen leikkausta. Tässä siis tuo jähmettynyt polvi näkyy aika hyvin, molemmat jalat roikkuvat sängyn laidan reunalla täysin rentona.

Tässä kuvassa on sairaalassa mobilisaattorin asteet, kaksi päivää leikkauksesta. Polvi taipui ihan älyttömän upeasti 100 astetta!!

Tämä kuva on otettu vajaa viikko leikkauksesta, aika pian kotiuduttuani. Olisikohan tuossa 70-80 astetta... Viikko leikkauksesta asteita oli se 55. Tänään olin taas fyssarilla ja mitattiin asteet. Vääntämällä 40. MITÄ HELVETTIÄ?! Itkuhan siinä tuli, taas kerran. Ja kyllä mun taistelutahto on jo menetetty. Vaikka miten koitan itseäni tsempata niin ei tästä vaan tule mitään. Silti hoidan joka päivä jumpat tunnollisesti mutta ilman sitä tunnetta, että jotain tästä vielä tulee, kun vähän vielä jaksan. Ei. Teen sen vaan koska on pakko. Ja odotan seuraavaa lääkärin tapaamista.

Polven iho on kamalassa kunnossa. Ei siis ulkonäöllisesti vaan tuntoaistit. Pelkkä kankaan kosketus satuttaa ja tekee todella inhottavaa. Yöt nukun polvi paljaana, en pysty laittamaan sille edes peittoa. Housujen kangasta nypin koko ajan että polveen ei koskettaisi mikään. Voitte vaan kuvitella, miltä tämän päivän fyssarin tiukat otteet tuntuivat. Teki mieli läpsäistä sen kädet pois, niin pahalta se tuntui. Mutta pakkohan sen on työnsä saada tehdä, joten purin vain hammasta ja annoin veden valua silmistä.

Venytettiin ja vanutettiin jalkaa. Jumpattiin hikikarpalot otsalla. Välillä purin hammasta posket punaisena, välillä teki mieli luovuttaa ja sanoa, et mä lähden nyt kotiin. Lopulta sain vielä ultraa polveen. Samalla avasin keskustelun, mitä seuraavaksi. Fyssarini sanoi, että kyllä hän ihmettelee, jos lääkäri vielä tämänkin jälkeen haluaa leikata polven. Eihän siitä ole mitään hyötyä. Ei niin, tiedän sen helvetin hyvin. Näillä asteilla en tee mitään. Jalka on siis taas suora. Mun tarvis nyt vaan sit jaksaa yrittää pitää noita asteita yllä (no mitä muutakaan mä teen kuin yritän). Vaikka en mä kyllä tiedä miks. Käytännössä nuo asteet on ihan sama kuin nolla, eihän niitä edes saavuteta kuin pitkällä venyttämisellä.

Ai niin, sain vaivaksi vielä issiaksenkin. Kiitos, eihän tätä ilman olis pärjätty!

Jep, ei mulla muuta. Öitä!