Päivitystahti ei ole päätä huimaava. En vaan halua istua koneella nyt, kun pystyn tekemään paljon muutakin kuin makamaan sohvalla. Ja onhan mulla tuo ihana esikoinen vielä reilun viikon kotona, ennen kuin poika aloittaa koulutaipaleensa. Uskon, että syyskuussa taas tulee enemmän kirjoituksia kun varmaan tovi vierähtää pakkolevossa.

Viime viikolla fyssari laittoi mut koville. Ensin ravasin rappusissa. 10 kertaa piti rappuset mennä ylös ja alas. Eikä omalla tyylillä vaan vuoroaskelin, eli myös kipeällä jalalla ponnistaen. Helppoa se ei todellakaan ollut eikä ole, kun ei kerran ole niitä taivutusasteita. Jalka pitää nostaa sivulta käyttäen lonkkaa ylöspäin mennessä. Alaspäin tullessa joka toisella rapulla pitää terveen jalan varpaita kurottaa seuraavaan rappuun niin, että polvi taipuu niin paljon kuin mahdollista. Siinä on molemmat polvet ja lonkat kovilla! Rappujen jälkeen sain kylmäpakkauksen polveen ja kokeiltiin sellaista erilaista kuntopyörää. Istuin sängyssä ja jalkani kiinnitettiin polkimiin. Ei sitä mielestäni millään tasolla voi polkemiseksi sanoa, mutta yrittämistä siitä ei puuttunut! Tässä sitten seurausta tuosta touhusta, himpun verran turvotusta ja aika paljon särkyä.

Nyt on muutama päivä mennyt jalan osalta aika kovissa kivuissa. Kipulääkkeet on tullut taas päivittäisesti kuvioon lähes maksimi annoksilla ja yötkin pitää nukkua parin Panacodin voimin. PERKELE! Ja pari kertaa tuo polvi on pettänyt altakin. Yhtenä päivänä olin levittämässä pyykkejä terassilla kun se yhtäkkiä notkahti maksimikulmaan ja kaaduin. Onneksi ei sattunut pahemmin. Ilmeisesti reisilihas ei ota käskyjä vieläkään normaalisti vastaan tai oikeastaan unohtaa ne ja hermoissa on jotain häikkää. Toisella kertaa kävelin normaalisti eteenpäin ja polvi teki saman. Tällä kertaa pysyin kuitenkin pystyssä. Ehkä se siitä, tai sitten ei.

Tänään olin taas fyssarilla. Sanoin jo aluksi, että polvi on ollut tosi kipeä. Ei armoa, rappusiin mars. Hiki valuen tehtiin sama harjoitus kuin viime kerrallakin. Sen jälkeen pedille jalat kohti kattoa ja siinä taivutusta vetovoimaa apuna käyttäen. Nyt tuntuu jalka taas siltä et olisin ehkä valmis amputaatioon. No, en nyt ehkä ihan, mutta helvetti sentään että voi olla kipeä.

Myös tovin poissa ollut paniikki nostaa taas päätään. Tuon isoimman haavan alapuolella on tuntunut pari päivää painetta. (Siis haava, jossa sairaalabakteeri muhi ja joka avattiin sataseitsemänsataa kertaa.) Lisäksi haavan alapuolella oleva alue on himpun verran turvoksissa. VIELÄ siellä ei mitään tunnu, mutta tilannetta käskettiin seurata. Jos alue turpoaa enemmän tai tuntemukset muuttuu pahempaan, pitää ottaa yhteyttä TYKS:n. Uuden tulehduspesäkkeen ilmaantuminen kun on mahdollista. Nyt en tee muuta kuin tarkistelen jalkaani koko ajan miettien, onkohan se suurempi kuin vartti sitten. NAURETTAVAA, mutta mahdotonta olla näin tekemättä. Sanoin tänään ystävälleni, etten todellakaan tiedä, miten mielenterveyteni kestäisi uuden fistelin. Kun vaan voisi unohtaa koko asian.

Jottei valittaminen vielä loppuisi, niin toi terve polvikin on tulessa. Se vaan joutuu tosi koville kun en pysty kävelemään normaalisti. Kunhan siihen nyt ei tulisi mitään vauriota.

Ehkä nyt on aika lopettaa tämä kirjoitus tähän. Yritän taas ensi kerralla saada jotain positiivistakin kirjoitettua.