Aamulla taas starttasi taksin nokka kohti Kirurgista sairaalaa. Esikoisen piti lähteä mukaan mutta sille nousi illalla kuume. Mun äiti tuli pojan kanssa meille siksi aikaaa.

Ennen lääkärille menoa vaihdoin kuulumisia muutamankin hoitajan kanssa odotusaulassa. Olivat oikeinkin iloisia, kun näkivät ja kuulivat mun voivan jo paremmin. Moni siinä myös kauhisteli, miten iso ongelma tästä lopulta tulikaan. Ei siis varmaankaan ihan jokapäiväinen ongelma heidän työssään.

Sitten olikin sen lääkärin aika. Kuulin kun sukunimeni huudettiin ja lähdin kävelemään ääntä kohti. Sitten kuulin sen jo toiseen kertaan ja huusin että tullaan, tullaan, juosten ;) Lääkärin mukana oli nuori, kohtelias mies mukanaan, opiskelija tai erikoistuva, mistä noista tietää. Vaihdettiin hetki kuulumisia. Kivuista ja asteista kyseli. Sitten komento sängylle ja housut veke (kuulostaapa härskiltä). Siinä hän taivutteli polvea ja mulla posket punotti kun teki kipeää. Totesi vain, että 45’ kohdalla tulee kiviseinä vastaan, siitä enempää ei polvea saa mitenkään taipumaan. Housut jalkaan ja tuolille istumaan, seuraa yhteenveto.

Lääkärin mielestä polvi taipuu ’onnettomat 45’. Tammikuussahan lääkäri sanoi, että jos tuon putsauksen jälkeen saadaan liikeradaksi jäämään 70’ niin hän on tyytyväinen. Jos asteet jää 40’ niin hän on erittäin pettynyt. No, olisihan sen silloin jo voinut arvata mihin ne asteet jää, jos yhtään miettii tätä koko helvetin touhua. Ja kyseessä ei ole nyt musta johtuva juttu, vaan arven kasvu polvessa vaan on erittäin aggressiivista. Ja kuten fyssari aikaisemmin sanoi, ei lääkärinkään mukaan riitä yksi putsaus syksyllä, vaan niitä tullaan vielä tekemään ainakin 3-4 (aikataulusta ei ole tietoa).

Kysyin, paljonko polveen on vielä mahdollista saada asteita. 90’ toivottavasti. Sain jälleen kuulla, että noilla asteilla ei kävellä normaalisti rappusia, ei nousta tuolilta normaalisti.. Siihen vaaditaan noin 120’. Myös normaalille 8h työpäiville saan jo nyt heittää hyvästit, sitä ei jalka tule koskaan kestämään. Myöhemmin nähdään, pystynkö tekemään muutamaa tuntia päivässä jotain kevyttä työtä. Jalan verenkierto on niin huonoa, että istuminenkaan ei oikein onnistu. Tällä hetkellä vajaa puol tuntia istumista tuolilla muuttaa jalan värin sinisen harmaaksi ja jääkylmäksi.

Lääkärintodistus eläkepapereita varten tulee heinäkuuhun mennessä.

Itku ei meinaa loppua. Nyt kun olen selättänyt pahimman kivun ja paniikin, joudun aloittamaan uuden työstämisen miettien loppuelämääni. Kirvestä en heitä kaivoon, mutta faktat mulla on edessä ja niitä ei muuta toivominen, rukoileminen, ei mikään. Jalasta ei koskaan tule normaalia. Kivut tulevat aina olemaan osa elämääni, vaikka niitten kanssa osaankin jo aika hyvin elää. On paljon asioita, mitä en enää koskaan pysty tekemään.

Pitäisi ajatella positiivisesti, mutta juuri nyt se on ihan helvetin vaikeaa.