Paljon olen aikaisemminkin jossitellut, vaikka eihän siitä mitään hyötyä ole. Silti sitä on mahdotonta olla tekemättä. Mitä jos olisin päättänyt selvitä kipujen kanssa? Jos en olisikaan mennyt leikkaukseen? Tai mitä jos olisin toivonut leikkausta vasta lähihoitajan opiskeluiden kesäloman aikaan? Mitä jos olisin ollut leikkauspäivänä vuorossa viimeisenä, enkä ensimmäisenä? Mitä jos?

Sain muutama päivä sitten mietittävää eräältä henkilöltä. Nyt olen asiaa aika paljon pyöritellyt ja sen johdosta otan yhteyttä Potilasvakuutuskeskukseen hieman uudistaen valitustani. Nyt siihen lisään hoitovirheen. Mikäli he eivät ota asiaa vakavasti, otan välittömästi yhteyttä johonkin asianajotoimistoon, joka on perehtynyt potilasvahinko asioihin. Ja ei, papereideni mukaan polveni infektio ei ole syntynyt hoitovirheestä. Mutta sitä en nyt tarkoitakaan.

Aion selvittää, onko polveni tulehduksen huomaamisen jälkeen hoidossani tapahtunut virhe. Toistan nyt itseäni, mutta olin siis kuukauden sairaalassa tuon leikkauksen jälkeen, infektion vuoksi. Käytännössä makasin sängyssä, liikkuttamatta jalkaani, kovissa kivuissa. Muutaman tunnin välein sain opiaatti-kipulääkkeitä, mutta nekin veivät vain pahimman piikin kivusta pois. Jalkaa ei voinut liikuttaa yhtään, tuska oli sanoin kuvaamaton. Huusin ja itkin kivusta, kun lääkäri koski siihen. Kävikö mua katsomassa ja jumppaamassa sairaalan fysioterapeutti? Ei. Ainoastaan hoitajat toivat kipulääkettä, laitoshuoltaja ruokaa ja lääkäri kertomassa, koska on seuraava leikkaus. Mulle tuotiin polven mobilisaattori oltuani n. 3 viikkoa (en muista tarkkaa aikaa) sairaalassa, kun huomattiin, että polvi taipuu vain 25'. Mitä, jos mulle olisikin laitettu epiduraali heti alkuun viemään kivut pois ja aloitettu polven jumppa? Eivätkö he sairaalassa tienneet, että jos makaan kolme viikkoa jalka täysin suorana, välillä leikkauksissa käyden, polvi jäykistyy? Vai olisiko mun pitänyt se tietää ja vaatia apua? Vai pidettiinkö mua laiskana potilaana, joka valittaa pientä jomotusta polvessa? Jos tuo alku olisi hoidettu toisella tapaa, olisko mulla nyt ainakin melkein normaalisti taipuva polvi, jonka kanssa elämä voisi olla paljon normaalimpaa?

En ole itse tätä tullut ajatelleeksi aiemmin, ennen kuin alan ammattilainen tästä mulle mainitsi. Eihän muuallakaan jätetä potilaita oman onnensa nojaan vaan heitä kannustetaan itsenäiseen liikkumiseen kunhan kivut on saatu hallintaan, ja heitä jumpataan jotta he pääsevät kiinni normaaliin arkeen. Mulle ei edes kokeiltu muita kipulääkkeitä, vain sitä samaa settiä koko ajan. Pöntön se veti sekaisin, en lääkkeen oton jälkeen hetkeen ulissut, koska olin niin "pöllyissä". Mutta eikö noin pitkän kipujakson aikana luulisi lääkärinkin tajuavan, että voisi kokeilla jotain muutakin lääkettä kipuun?

Olenko mä nyt vaan takertunut taas johonkin, mistä en meinaa päästä eteenpäin? Mitä ajatuksia kirjoitus teissä herättää? Olenko täysin tuuliajolla ajatusteni kanssa?