Eilinen kirjoitus oli lyhyt ja ytimekäs. Luovuttaminen oli jo kovin lähellä. Istuin yksin kotona pimeässä ja ajattelin että antaa olla. Kunnes pikkumiehet saapuivat kotiin, sytyttelivät valot, kiljuivat, nauroivat, tappelivat, kertoivat päivän kuulumisia. Enköhän mä kuitenkin oo niille velkaa sen, että musta vielä joskus tulee kävelevä ja muutenkin toimiva äiti.

Tänään ajattelin kylläkin ottaa rennomman päivän. Eilen olin taas oman kaupungin sairaalassa fyssarilla. Sain polveen kunnon hierontaa ja kipeytyi jonkun verran. Tänään venyttelen koneella vaan rennosti polvea, huomenna taas otan itseeni niskasta kiinni. Pääsen päivällä käymään kaupoillakin, jos hakis vähän vielä suklaamunia viikonlopuksi murusille.

Torstaina onkin päivä täynnä touhua. Iltapäivällä mulla on hammaslääkäri ja fyssari heti siihen perään. Aamulla meille tulee sosiaalitoimen henkilö tekemään kotikäynnin. Olen hakenut vammaispalveluiden kautta taksikorttia, jotta pääsisin edes joskus käymään jossain, aina ei tarvitsisi odottaa äidin vapaapäivää. Kotikäynnillä kartoitetaan vointini todellinen tila (eli olenko oikeasti niin huonona, mitä väitän).

Ai niin, eilen aamulla soittelin TYKS:iin, kun sitä lääkärin aikaa ei ole kuulunut vaikka fyssarin käynnistä on jo melkein kaksi viikkoa. No eihän sinne oltu edes merkitty, että aika pitäisi varata. 20.4 se nyt sitten on. Raivostuttavaa, että taas sain itse hoitaa asiat että ajan sain, muuten sitä ei olisi tullut. Eihän tuo nyt niin iso homma mulle ollut tehtäväksi mutta on tässä muutakin mietittävää.

Jos seuraavaksi kävis vakuutus-asioiden kimppuun. En muuten ihmettele että varmasti iso osa ihmisistä jättää vahinkoilmoitukset tekemättä. Varsinkin, jos mahdollisen korvauksen suuruus ei ole kovin suuri. Järjetön urakka!!