Onpahan taas ollut hulinaa viime päivät. Tämän äidin kyynelkanavat on olleet kovilla. Torstaina rakas esikoiseni aloitti ekaluokan. Miten ihmeessä tää aika on mennyt näin nopeasti?? Juurihan tuo pikkuinen miehenalku syntyi. En tiedä, kumpi meistä jännitti koulun alkua enemmän. Poika kuitenkin viihtyi koulussa hienosti. Ainoa harmituksen aihe ensimmäisen päivän jälkeen oli se, kun koulua ei ole lauantaisin ja sunnuntaisin. Eilen ei olisi enää saanut saattaa kouluun. ”Äiti, mä pärjään kyllä.” Niinhän se pärjää, mut tää on äidille hirveen kova paikka. Maanantaista eteenpäin saakin sitten kulkea koulumatkaa kävellen. Äiti ei pääse saattamaan eikä hakemaan, mutta eiköhän mekin tästä selvitä, on ne muutkin lapset kävelleet kouluun. Tuntuu vaan pahalta laittaa pieni ihminen tuonne liikenteen joukkoon.

Eilen sitten alkoi myös pienemmillä kerhot. Keskimmäinen on kerhossa viimeistä vuotta ennen eskaria ja kuopus aloitti ensimmäisen vuoden. Taas sai kyyneleet virrata, kun vauvani lähti kotoa reppu selässä. (Huom!! Äiti ei ole vanhentunut yhtään!!)

Tänään on luvassa hyvää ruokaa hyvässä seurassa. Grillaamme ja herkuttelemme naapuriperheen kanssa. Naapurin rouva on luvannut tehdä mansikkajuustokakun, nam! Ryökäleet lähtevät viikoksi etelään, joten kyllä me mun mielestä ollaan kakku ansaittukin!! ;)

Kaksi viikkoa pitäisi vielä malttaa odottaa festareita!! Lähdetään toisen pariskunnan kanssa Helsinkiin We Love The 90’s partyihin. (Lapsenvahti on kyllä vielä hankkimatta, anyone?!?)

Mutta.. mua pelottaa. Vajaa kuukasi seuraavaan leikkaukseen. Mua pelottaa se, että mulla on hirmu suuret odotukset toimenpiteeltä. Omien (fiksujen) laskutoimitusten perusteella mun polvi vois taipua muutaman kuukauden päästä toimenpiteestä 70-80’. Leikkauksen jälkeen se varmaan taipuu vähän enemmän, mutta sitten tulee se rebound vaihe, vai-mikä-se-oli. Asteet kuitenkin vähenee väkisinkin ja jämähtää taas tiettyyn lukemaan. Mutta entä jos ne laskeekin tähän samaan tasoon, n 40’? Sitä mun nuppi ei tuu kestämään! Oon asennoitunut kovaan treeniin mutta ei se pelkästään siitä ole kiinni kun arpikudoksen muodostuminen on aggressiivista.

Mua pelottaa myös se, että jos kaikki ei menekään niin kuin on suunniteltu. Fysioterapian jatkot on suunniteltu, ekaluokkalaiselle on varattu vain kaksi viikkoa aamu- ja iltapäiväkerhoa. Entä jos joudun taas makaamaan kuukauden sairaalassa? Kumpa joku voisi sanoa varmaksi, että kaikki menee hyvin eikä mitään pahaa tapahdu.