Niin hienosti mennyt jo pitkään, joten kai sen itkun piti taas tulla.

Eilen oli kivaa, kävin pidemmällä reissulla ystävän luona kahvilla. Oli kiva päästä pois kotoa ja jutella rauhassa. Aika oli lyhyt mutta sitäkin antoisampi. Aurinko paistoi sen rankkasateen keskellä!

Kunnes tulin kotiin. Asia jos toinenkin kiukutti. Tein ruokaa, mutta polvi kipeytyi. Hiki valui mutta en jättänyt kesken. Olen päättänyt, että kotona odottaa joka päivä ruoka, kun miehet tulee kotiin ja siitä en tingi. Lapset tuli perhetyöntekijän kanssa kotiin ja alettiin syömään. Mieskin tuli, ja saatiin joku avautumis-keskustelu aikaiseksi. Sen olis koko ajan pitänyt pystyä käymään reissuhommissaan, mutta eihän täällä ole kukaan iltaa, yötä ja aamua mua ja lapsia auttamassa. No, nyt niitä hommia on paljon ja niitä on tehtävä. Ihana perhetyöntekijämme yrittää selvittää, saisimmeko apua iltaan siihen asti, että lapset on sängyssä. Mä jäisin niiden kanssa yöksi yksin kotiin ja joku taas tulisi aamulla hakemaan heidät hoitoon.

Laskeskelin myös sairaalalaskuja, matkoja, lääkkeitä ym. ja voi kauheaa, mikä summa tähän paskaan on uponnut.

Illalla lasten jo oltua tovin nukkumassa, lähdin itsekin rappuja alas. Kuten joka ilta, käyn hiljaa kurkkimassa pikkumiehiäni ja kuuntelemassa kun tuhisevat unten mailla. Itkuhan siinä sitten tuli kun en saanut yläsängyssä nukkuvan pojan päälle laitettua peittoa. Silitin hiljaa pienen päätä ja pyysin anteeksi. Mielessäni pyysin anteeksi sitä, etten ole heidän arvoisensa äiti. Tiedän ettei se ole mun vika, mutta silti. Kuka tällaisessa tilanteessa voi olla tyytyväinen. Kuten jo monesti olen sanonut, äitinä mun pääsääntöinen tehtävä olis pitää huolta lapsista, perheestä. Puoli vuotta on jo tuhlaantunut aikaa eikä ole tietoa, kuinka kauan tässä vielä menee. Vaikka saisinkin henkisestä ja fyysisestä kivusta ja särystä korvauksia, ei mikään, MIKÄÄN, voi korvata menetettyä aikaa. Mikään ei tuo tulevaa kesää myöhemmin takaisin, kun lapset joutuvat aamulla heräämään aikaisin hoitoon ja menemään illalla aikaisin nukkumaan jotta jaksavat taas herätä. Heidän kuuluisi saada jäädä kanssani kotiin, nukkua aamulla juuri siihen asti kuin haluavat, lähteä äidin kanssa uimaan ja jäätelölle, kinata puistossa siitä, että lähdetäänkö kotiin syömään vai ei. Mikään ei tuo sitä kuukautta takaisin mulle ja perheelle, jonka jouduin sairaalassa makaamaan nähden lapseni sillä aikaa vain kahdesti pikaisesti. Mikään ei korvaa sitä että sydän on palasina.

Otan itseäni nyt (taas) niskasta kiinni! Tänään alkaa kaikilla kolmen päivän vapaat, huomenna saamme koko perheen kasaan kun isommatkin lapset tulevat meille. Aion koko perheelle kertoa kuinka paljon heitä rakastan.

Vähemmän iloisesta kirjoituksestani huolimatta, toivotan kaikille lukijoille iloista ja hauskaa vappua!!