Jostain syystä en ole saanut pitkään aikaan mitään kirjoitettua. Aiheitakin olisi varmasti ollut, mutta jotenkin se nyt vaan ollut ylitsepääsemättömän vaikeaa. No, korjataan tilanne.
Piti oikein lukaista itsekin, mitä on viimeksi tullut kirjoitettua. Aloitetaan vaikka selän kuulumisista. Nyt siis selkä on jo paljon parempi kuin aiemmin. Välillä muistuttaa kivulla olemassa olostaan, mutta kuitenkin sillä tavalla, että selviän hengissä. Selkäkipuun en ole joutunut ottamaan lainkaan lääkettä. Kävin TYKS:n selkäpolilla kuulemassa magneettikuvien tulokset. Selästä ei löytynyt mitään välitöntä leikkausta vaativaa. Välilevyrappeumaa, välilevyn ulkokehän repeämää ja laajakantaista protruusiota. Eli suomeksi alkava välilevyn pullistuma, joka kuitenkin voidaan saada jumpalla "vetäytymään". Nyt ainakin näyttää hyvältä, koputan kuitenkin puuta. Muuten tuo käynti olikin taas ihan peräreiästä. Lääkärin puheesta ei saanut mitään selvää, hoitaja tulkkasi mulle lähes kaiken. Eikä se äijä kuunnellut mua yhtään. Halusi kokeilla vasaralla jalkojen refleksit. Housuja riisuessa kerroin, että mulla on oikeassa jalassa CRPS2, polvi on jäykistynyt ja helvetin kipeä, joten siihen ei kosketa. Ennen kuin ehdin itsekään tajuta, lääkäri oli jo napauttanut kaksi kertaa polveen ihmetellen, kun jalka ei liikahta. No, niitä jälkituntemuksia kestikin sitten pitkään. 
Lääkkeiden ja polven kanssa taistellaan edelleen. Mikään lääke ei auta tai sitten ei sovi muuten. Ehkä pientä apua sain Lyricasta, mutta hupsista, sen takia kaikki nesteet jäi kehoon ja paino nousi kuukaudessa 7kg. Eli rantapallokuntoon 2016!! Se lähtikin sitten heti purkuun. Lopettamisen jälkeen olen saanut taas taistella kipua ja kyyneliä vastaan. Pari hyvää päivää tietää vähintään saman verran erittäin huonoja päiviä. Tänään oli sitten soittoaika Kipuklinkan lääkärin kanssa. Mietittiin ja mietittiin, lääkärikin jo tuumasi, ettei oikein enää pysy kärryillä siitä, mitä on kokeiltu ja mistä on tullut mitäkin oiretta. Pitkän puhelun jälkeen päädyttiin aloittamaan Gabrion, jota siis söin jo talvella, mutta olo meni niin sekavaksi että se oli pakko lopettaa. Lääkäri ottaa ongelmani jossain palaverissa käsittelyyn ja mulle laitetaan elo/syyskuussa selkäydinstimulaattori.
Puhelun jälkeen mieli on taas pomppinut edes takas, mikä on varmasti ihan normaalia. Mutta kyllä mä olen itseni manannut jo alimpaan helvettiin, kuten myös mua hoitaneet lääkäritkin. Miks mun polvi leikattiin, kun niin monelle saman ongelman kanssa kärvisteleville sanotaan, ettei leikkaus ole välttämätön? Miks mä annoin sen tehdä? Mitä kaikkea mä voisinkaan tehdä nyt, jos silloin olisin tehnyt eri ratkaisun? Joo joo, turha on jossitella. Mutta jossittelen saatana just niin paljon kuin haluan!!
Ei mulla tähän väliin muuta. Mur ja hyvää yötä!!