Eilen kävin TYKSin Kipuklinikalla. Homma ei alkanut hyvin. Mulla piti ensin olla aika sairaanhoitajalle, joka käy mun kanssa papereita läpi ja tekee sitten lääkärille yhteenvedon. Sain siis kutsun mukana paksun kyselylomakkeen, jossa käytiin läpi kipua ja sen aiheuttajia. Sairaanhoitaja olikin tullut kipeäksi, joten menin suoraan lääkärille. Pahoittelivat kyllä tilannetta, eikä se mua muuten haittaa, kunhan se lääkäri vaan katsoi sitten kunnolla nuo paperit läpi. Siinä sitten juteltiin, lääkäri testaili jalkaan kylmää, kosketusta ym. Hänen mielestään kyseessä on hermokipu, mahdollisesti myös alkava CRPS. Sitten alkoikin tulostin sylkeä reseptiä, sain yhteensä neljää uutta lääkettä. Kipulaastari auttamaan koviin kipuihin. Epilepsialääke hoitamaan hermokipua. Puuduttava voide polven pintaan, jotta tuo kosketusarkuus ei olisi niin armotonta. Näiden lisäksi sain lääkkeen, joka vaikuttaa unen syvyyteen. Olen nukkunut todella pitkään todella huonosti, eikä tällä menolla jaksa enää. Joka kerta kun liikahdan sängyssä, herään kipuun ja jalka pitää asetella hyvään asentoon. Kieltäydyin unilääkkeistä, siihen touhuun en lähde lainkaan.

Lääkkeiden lisäksi sain lähetettä suuntaan jos toiseen. Fysioterapiaan lähti lähete TENS-laitteen kokeiluun. Toimintaterapiaan pääsen myös, käsitin, että siellä yritetään karaista tuota jalkaa. Lisäksi sain lähetteen psykologille. Pitäkää vaikka hulluna, mutta olen siitä kiitollinen. Tämä itkeminen, murehtiminen ja kiukutteleminen saa nyt riittää. En ole sillä tavalla masentunut, että olisin toimintakyvytön tai lääkkeiden tarpeessa. Enkä suostuisi mitään lääkkeitä edes aloittamaan. Tarvitsen nyt vain kipeästi sellaista juttukaveria, joka auttaa pääsemään näiden ajatusten kanssa eteenpäin. Ja rakkaat ystävät, älkää nyt loukkaantuko!! Teidän seura on edelleen kultaakin kalliimpaa. En tiedä minne joutuisin ilman teitä muutamaa tosi ystävää. Mut mä luulen, että toi mun mies ja lapsetkin haluaa jo itkevästä ja kiukuttelevasta äidistä eroon. Jos se psykologi sais valettua uskoa vähän tulevaisuuteen, omassa mielessä ne näkymät on aika kuivat.

Palaan vielä noihin lääkkeisiin. Niiden käytöstä juteltiin lääkärin kanssa pitkään ja tulin itsekin siihen tulokseen, että tää juttu kuulostaa hyvältä. Kävin Yliopiston apteekista hakemassa pussini ja kotimatkalla aloin lukea pakkausselosteita. Ne luen aina, mutta nyt sekä lääkäri että farmaseutti käskivät tutustua niihin huolella. Kun pääsin kotiin, itkin taas miehelle, etten varmasti aloita noita. Niin paljon on mahdollisia haittavaikutuksia ja rajoitteita että en ala tähän touhuun. Miksen mä pysty menemään virran mukana ja yksinkertaisesti vaan tekemään sen, mitä käsketään? Nää lääkkeet vois oikeesti auttaa mua kipujen ja ikävien tuntojen kanssa niin silti joku laittaa vastaan. Lääkäri lupasi, että joskus kun on aika purkaa lääkkeet, he auttavat siinä enkä jää yksin, niin kuin keväällä niiden opioidien kanssa. Silti tuntuu hurjalta tunkea elimistöön kaikkea kamaa (enkä siis todellakaan ole mikään viherpiipertäjä). Hetki sitten laitoin tuon kipulaastarin ja tänään varmaan kokeilen tuota puuduttavaa voidettakin. Saa nähdä, milloin saan aloitettua tuon lääkkeen hermokipuihin. Onneksi soittavat vähintään kerran viikossa Kipuklinikalta, ehkä viimeistään seuraavan soiton yhteydessä saavat mut vakuuttuneeksi.

Nyt yritän heittää huolet nurkkaan loppuviikoksi. Rakas esikoiseni täytti eilen 7 vuotta ja melkein oma tyttäreni pari päivää aiemmin 14 vuotta. Huomenna meillä juhlitaan sankareita ja herkutellaan niin, ettei vatsaan edes jäisi tilaa pillereille ;)