Leikkaus on ohi ja toipuminen on käynnissä. Kaikki meni peloista huolimatta hyvin. Kuulostelen kyllä koko ajan oloani, mittaan kuumetta ja tarkistelen haavalappuja, infektion varalta. Mutta toivottavasti mitään ihmeempiä ei ilmene. Perjantaina saan jo tikit pois, neljä pientä reikää on polvessa.

Tiistaina oli siis leikkaus. Lääkäri kävi ennen saliin menoa katsomassa tilanteen. Makasin sängyllä ja hän pyysi taivuttamaan jalkaa. Eihän se paljoa taipunut. Sain käskyn istua sängyn reunalle ja roikottaa jalkaa, silloin nähtäisiin todellinen taipuminen. Lääkäri varmisti parikin kertaa että onko se jalka nyt ihan oikeasti rento. Onhan se, mutta ei vaan taivu. Hän oli silminnähden pettynyt asteisiin (viime mittauksessa fyssarilla asteet oli 40-45) ja sanoi ettei ymmärrä, miten polvi voi olla noin huonona.

Puolen päivän jälkeen mut kärrättiin heräämöön, jossa panikoiva nainen sai hevosannoksen kipulääkettä ja rauhoittavia ennen spinaalia ja epiduraalia. Heräämöstä siirryin leikkuriin, jossa ihana anestesialääkäri antoi mulle unen jo jalan pesuvaiheessa, koska en saanut koottua itseäni rauhoittavista huolimatta ja itkin vain. Herättyäni hän kertoi heti kaiken menneen oikein hyvin ja että lääkäri tulisi mahdollisimman pian kertomaan kaiken.

Huoneeseen päästyäni yksi haavoista alkoi vuotaa ja jouduinkin jäämään sängyn pohjalle aina seuraavaan päivään asti. Onneksi vuoto tyrehtyi painesiteen ja jäiden avulla. Lääkärikin siinä poikkesi ja sanoi että polvi oli paljon huonompi kuin oli osannut odottaa. Nukutuksen, lihastenrentouttajien ja kaikkien muiden mömmöjen jälkeen polvi oli taipunut 20 astetta eikä sitä saanut vääntämälläkään taipumaan enempää. Taas oli tehty töitä, että edes tarvittavat instrumentit saatiin ihon läpi polven sisään, niin kiveä se oli ollut, ihan täynnä arpikudosta. Koko polvilumpio oli kivettynyt paikalleen. Polvilumpioon on tullut jo pysyviä muutoksia, joita ei pystytä enää korjaamaan. Kun polvi oli saatu putsattua, tehtiin sille vielä narkoosimobilisaatio, eli väännettiin väkisin taipumaan. Melkoinen rutina ja pauke oli kuulemma kuulunut, mutta asteita oli saatu 110.

Keskiviikkona sain itse koneella polven taipumaan 100 astetta, torstaina 95, perjantaina 85. Tänään asteet on jääneet 70. Toivottavasti saan ne vielä tosta nousemaan suuremmaksi. Tuntuu vain olevan kova seinä vastassa, itkukaan ei auta viemään läpi siitä. Polvihan taas aloittaa jäykistymisen kun arpikudosta muodostuu, mutta sen pitäisi alkaa vasta kuuden viikon jälkeen leikkauksesta. Ja itse asiassa kuulin TYKSin fyssarilta, että jos kone näyttää 100, niin todelliset asteet ovat aina kymmenen vähemmän…

Tässä pikainen kertomus reissustani. Huomenna alkaa jo fysioterapia sairaalassa. Yritän sen jälkeen kirjoitella sen reissun kuulumiset ja muutenkin vähän fiiliksistäni.