Se olis sitten pääsiäinen alkamassa. Ihanaa, kun saa aamuisin nukkua vähän pidempään, perheen miehet on lomalla. Paitsi että viikonloppuna siirretään kelloja, tunti lähtee yöunista. Älytöntä puuhaa, sanon mä! No mutta, mennäänpä taas kuulumisiin.

Pari päivää edellisen kirjoituksen jälkeen tuli postissa se inva-merkki autoon. Lähdin samana päivänä kauppaan ja ajoin autoni oikeutetusti invaruutuun. Mutta mitä sitten tapahtui? Meikäläinen parkuu ratissa täyttä kurkkua! Jep! Olen syyllistynyt leimaamaan nuo paikat ”vanhojen ja huonokuntoisten” ihmisten paikoiksi. Ja nyt olen itse siinä. Älytöntä, tiedän, mutta minkäs sitä itselleen voi. Itku loppui onneksi lyhyeen, kun konepellin edessä seisoi vanhempi pariskunta heristämässä sormeaan ja osoittamassa liikennemerkkiä. Hymyilin takaisin ja osoitin omaa invamerkkiäni. Pariskunta hiihti vikkelästi pois silmistäni ;)

Tyttöjen laivareissukin tuli tehtyä. En tiedä, olenko koskaan nauranut niin paljon!! Jos musta on kiinni, niin tällä porukalla tehdään vielä monta reissua. Tenoja pitää kyllä varata seuraavalle reissulle mukaan, laivalla sai kävellä jalat ristissä ettei ole pissit pöksyssä nauramisesta. Kiitos J, T ja T, oma Wamma Ry <3

Vaikka laivan juomavarastoja tuli tyhjennettyä kaksin käsin, olin vielä sunnuntainakin ihan kohmeessa. (Laivalta tultiin kuitenkin jo perjantai-iltana.) Kirosinkin jo mielessäni, että vanhaksihan sitä on tultu. Iltapäivällä nukahdin sohvalle ja kun heräsin, oli kuume noussut. Seuraavat kolme päivää meni täysin sohvan ja sängyn pohjalla, mitään en jaksanut tehdä. Kurkku oli niin kipeä, etten pystynyt kunnolla puhumaan. Jäseniä särki kovin. On ihan uskomatonta, että ennen tuota ensimmäistä polvileikkausta mulla on ollut elämäni aikana kerran kuumetta. Ja silloinkin mulla oli rintatulehdus esikoisen syntymän jälkeen. Muuten mulle ei ole koskaan noussut kuume, vaikka olisin ollut kuinka kipeä. Kun sairaalassa kuume nousi, tiesin heti, että jotain pahasti vialla. Nyt on jo ollut kolme flunssaa, joissa kuume on noussut, ja vielä aika korkeallekin. Arvatkaa vaan, miten on mielikuvitus laukannut. Mutta tällä kertaa pystyin olla menemättä TK:n mittamaan tulehdusarvoja!! Nyt on kuume jo takana, mutta kurkku on kipeä ja pää humisee.

Eilen olin Kipuklinikalla lääkärin vastaanotolla. Nyt on siis ajettu viimeisin lääke hermokipuun alas. Se vaikutti hetken mutta sitten tehot hävisivät. Mä olin ihan varma, että mulle sanotaan kiitos ja hei, enempää ei voida tehdä. Viimeksi puhelimessa lääkäri jo nimittäin mainitsi, että nyt on kokeiltu jo todella kattava setti hermokipulääkkeitä, paljoa ei ole enää jäljellä. Väärässä olin. Lääkärin mukaan olen kyllä haastava potilas, mutta hanskoja ei tiskiin lyödä. Hommaa hankaloittaa se, että kivun hoidon aloitus on viivästynyt näin pitkälle. Hoito olisi pitänyt aloittaa jo sillon lokakuussa 2014. Niinpä!! Jutusteltiin hetki ja lääkäri katsoi jalkaani. Viimeisen käynnin jälkeen jalka on omalla tavallaan mennyt pahempaan suuntaan. Kylmäntunto on kadonnut lähes koko raajasta ja se on paljon tunnottomampi, kuin mitä tuo terve jalka. Kipu on kuitenkin samanlaista koko ajan. On tosi vaikea yrittää selittää tätä. Omaksi ihmetyksekseni lääkäri sanoi olevansa nyt valmis diagnosoimaan vammani. Ja sieltä se tuli, CRPS2. Tuosta pääsee lukemaan CRPS:stä tarkemmin, mutta lyhyesti sanottuna krooninen kiputila ja hermovaurio. Ei sillä ettäkö tämä nyt jotenkin yllättäisi, mutta kyllähän se taas kolahti, kun sai sen virallisesti papereihin. Hoito onkin nyt sitten aika paljon haastavampaa, koska lääkkeistä ei juurikaan ole hyötyä. Toimintaterapiaa jatketaan intensiivisesti, samoin fysioterapiaa ja Kipuklinikalla käyntiä. Kuvassa tämän hetkinen lääkearsenaali. Lihasrelaksanttien annos tuplattiin, Panacodia ja Buranaa menee miten sattuu, Temgesiciä tarvittaessa.

Mulla olis nyt sitten kevät ja alkukesä aikaa miettiä, miten suhtaudun sellaiseen hoitoon, jossa selkäytimeen asennetaan joku pieni letku, joka häiritsee kipuviestin kulkemista aivoihin. Letkun lisäksi sinne asennettaisiin pienen pieni patteri. Kieltäydyin tästä heti, sanoin että kyllä mä pärjään ton jalan kanssa. Lääkäri tokaisi siihen että onko sun mielestä ok, että oot nuori nainen ja sun joka päivä on pärjäämistä, ei elämän kuulu sellaista olla. Lääkärin selostettua toimenpide, lupasin miettiä uudelleen. Yritin netistä löytää asiasta, mutta oon ehkä maailman huonoin googlettaja. Joten jos joku löytää jotain tietoa, saa linkittää mulle, kiitos!!

Mutta nyt pikkuhiljaa miniloman viettoon. Tänään ruokitaan anoppi, appiukko, mun äiti ja sen mies. Karjalanpaisti on ollut koko yön hautumassa, nam!

Tämän kuvan myötä meidän perhe toivottaa kaikille hyvää pääsiäistä! Pojat ovat tulleet äitiinsä, ei siis mitään viherpeukaloita :D :D