oli ja meni. Inan taas helpompi, mutta ei suurta muutosta kuitenkaan. Tänään illalla taidan ottaa sen panacodin, taidan tarvita jo vähän unta.

Mutta voi miten onnellinen ihminen olin taas hetken, kaupunki myönsi minulle taksikortin! Suuren suuri kiitos tästä!! Nyt pääsen vaikka kahville ystävieni luokse, käymään kaupassa, viemään lapset kesällä jäätelölle. Niin pieniä mutta todella suuria asioita omalle hyvinvoinnille.

Mutta kuten asioilla on tapana, se onnen tunne hyytyi ainakin hetkeksi. Tänään iltapäivällä tunsin tuon polven alapuolella olevan haavan (jossa siis pahin tulehdus oli) seudulla kipua. Otin kipulääkettä ja ajattelin sen menevän ohi. Mutta ei mennyt, tuntuu kipeytyvän vaan enemmän. Mitään ulkoisia tulehduksen merkkejä ei ole. Kipua on kuitenkin haavan ympärillä koko ajan ja painaessa sattuu todella paljon. En vain osaa tuntea sormeen että voisiko siellä sisällä olla jotain. Sain tutulta (ja niin ihanalta) sairaanhoitajalta neuvon että seurailen nyt tilannetta ja jos huomenna vielä kipuilee niin lähden näytille. Sanomattakin on varmaan selvää, mitkä kauhukuvat olen jo mieleeni kehittänyt.

'Crying isn't a sign of weakness. It's a sign of having tried too hard to be strong for too long.'