Viikko sitten sunnuntaina esikoinen aloitti sairastamisen, olikin koko viikon pois koulusta. Kuumetta ja kovaa päänsärkyä. Tiistaina sairastui kuopus samaan tautiin. Perjantaina käytiin terveyskeskuksessa, kun yskä oli hurjan kuuloinen ja hengitys rohisi. Saatiin Ventoline-resepti uusittua, eipä oikein muuta koska kyseessä oli kurkunpään tulehdus. Illalla hengitys kuulosti jo niin pahalta, että oli pakko lähteä sairaalan päivystykseen. Siellä hengiteltiin adrenaliinia ja saatiin parin päivän kortisonipillerikuuri mukaan. Lauantain poika olikin kuumeeton joten sunnuntaina vähän ulkoiltiin. Eilen kuume kuitenkin illalla taas nousi uudelleen. Tänään ei ole enää ollut. Ihme sahaamista.

Viimeksi jo kirjoittelinkin tuosta selkäkivusta. Ei ainakaan vielä Lyricat ole tuoneet tilanteeseen helpotusta. Lauantaina jouduin taas turvautumaan kovempiin lääkkeisiin tuolla päivystyksessä, kun kotona olevat lääkkeet ei enää riittäneet. Selkä ei meinannut antaa enää yhtään liikkumiselle tilaa, lisänä siihen vielä armoton poltto lonkassa ja reidessä. Lihakseen iskettiin jälleen 10mg Oxanestia ja suun kautta sain 5mg Oxynormia. Niillä saatiin taas kivun pahin piikki taipumaan, mutta oloa ei suinkaan kivuttomaksi. On se vaan hurjaa, millaisen määrän lääkkeitä sitä nykyään joutuu ottamaan, jotta pääsee liikkeelle itkemättä. Matkalla kotiin alkoi ihan järkyttävä pahoinvointi. Kotona otin pahoinvointilääkkeen ja kylmän hikisenä kömmein miehen viereen valittaen huonovointisuuttani. Montaakaan hetkeä en muista, eli aika pian ilmeisesti on taju lähtenyt. Nukuinkin 01-07 kertaakaan heräämättä, luksusta!!

Mutta nyt on tämä nainen niin fyysisesti kuin henkisestikin väsynyt. Alkaa tuo selän (ja polven) kipu olemaan aika kokonaisvaltaista, jokainen asento ja liike tuottaa kipua. Ja usko kipulääkkeisiin on jo melkein menetetty. Vai mistä voi johtua, ettei kovimmatkaan kipulääkkeet tuo kivutonta oloa, edes hetkeksi? Tämän lisäksi lasten sairastaminen ja heidän hoivaaminen ”rasittaa”. Toki se rasittaa henkisestikin, kun ei voi heitä parantaa, mutta myös fyysisesti. Onneksi olen saanut iltaisin levätä, kun mies on kotona. Mutta kyllä tämä kroppa selkeästi vaatii useita lepohetkiä myös keskellä päivää. Jospa se tilanne siitä muuttuu, kun lapset pääsevät hoitoon. Henkinen puoli… Mitähän siitä on edes jäljellä.. ;) Vaikka miten yritän työntää nämä ajatukset taka-alalle, on se täysin mahdotonta. Tällä hetkellä päällimmäisenä mielessä on se, mikä tuolla selässä aiheuttaa kipua. Toivon ja rukoilen että se on vain todella pahasti jumissa. Välilevyn pullistuma tai CRPS:n leviäminen tästä nyt enää puuttuisi. Ja toi polvi, nyt olen saamassa itseni vakuutettua, että ehkä se sittenkin vielä kertaalleen leikataan. En ole mitenkään valmis antamaan ”vielä” periksi. Kunnes pääsen mietteissäni toipumisvaiheeseen ja huomaan, että CRPS on pahentunut. Onkohan mulla parin kuukauden päästä enää edes järjen hiventä jäljellä!

Yksi asia alkaa olemaan aika varmaa. Näillä näkymin tuo selkäytimeen asennettava stimulaattori jää mulle asentamatta. Sen verran olen kuullut kokemuksia siitä, että luottavaisin mielin en todellakaan ole. Saa lääkäri aika hyvät perustelut mulle antaa, ennen kuin edes alan miettiä hommaa uudestaan.

Mutta ai että, ihana keväinen ilma on täällä!! Aurinko paistaa jo aika lämpimästi! Ja joo, paskaiset ikkunat näkyvät nyt vähän turhankin hyvin. Toisaalta, ne vähän estävät auringon valoa tulemasta sisään, niin ei häikäise niin pahasti ;) Jokohan kohta uskaltaisi kokeilla olla päivällä hetken ilman villasukkia?