Lapset päiväunilla, hetki rauhallista aikaa. Pää alkaa heti käymään ja miettimään tulevaa viikkoa. Maanantaina nopsaan käymään äidillä suihkussa ja tavaroiden pakkailua. Sipsejä ja karkkia pitää saada kassiin. Oma tyyny, puhelimen laturi. Mahdanko tarvita rahaa ollenkaan, pääsenkö epiduraalissa liikkumaan edes pyörätuolilla kanttiiniin.. Onkohan mulla vieläkin sama yhden hengen huone mikä tähänkin asti on ollut. Melkein tulee jo sairaalan haju nenään kun oikein miettii. Mitä jos saan taas polveen infektion..

Niinpä, se tässä kaikista eniten pelottaa. Mitä jos saan uuden bakteerin. Sama ruljanssi alkaa alusta. Lääkärin mukaan infektion mahdollisuus on 5%. Kuulostaa pieneltä. Mutta 5 ihmistä sadasta saa sen, se voin hyvinkin olla taas minä..

Yritän imeä lapsista kaiken irti nyt kun vielä oon kotona. Viikko taas erossa, se on pitkä aika vaikka miten ajattelis. Meillä on melkein kaikki nyt kipeitä ja sen vuoksi äkäisiä. Äiti on ollut tänään tyhmä, rasittava, ärsyttävä ja kyllä tuo esikoinenkin kiukussaan jo ilmoitti, ettei aio mulle soittaa koko viikon aikana. Hetkellistä harmistustahan se on mutta voi sitä tuskaa, minkä tuokin lause aiheutti. Olkaa lapset nyt vaan äidissä kiinni tiistaihin asti älkääkä irrottako!

Lapsia tulee niiiiiin kova ikävä mutta kyllä tulee tuota miestäkin. Se on pyörittänyt meidän kotia ja arkea kohta 4kk ja vieläkin se vaan jaksaa. Maailman parhaan miehen olen kyllä itelleni saanut. Ketään en vois enempää kunnioittaa ja rakastaa.

Nyt yritän nauttia viikonlopusta ja olla murehtimatta ens viikkoa. Sieltä tulee mitä tulee, en mä siihen voi vaikuttaa.