Kävin tänään TYKSissä fysioterapeutilla. Luulin tosiaan käyväni vähän jumppailemassa ja keskustelemassa polveni vähäisistä asteista. No, kuten tässä on asioilla tapana mennä ihan omaa polkuaan, niin kävi tälläkin kertaa.

Fyssari tuli hakemaan mua odotustilasta ja kysyi kuulumisia. Sanoin, että paskaa vaan kuuluu, näet sen varmaan jo ilmeestäkin. Käveltiin käytävän perälle yhdessä ja sain tutuksi tulleita käskyjä, yritä taivuttaa polvea kun kävelet. No niinhän mä yritän, mutta kun se ei taivu. Huoneessa vaihdettiin pikaiset kuulumiset ja mitattiin sitten taipuvuus. Väännettynä 30’. Käytännössä 0’. Ja ensimmäiset kyyneleet.

Jatkettiin juttelua mun kivuista samalla, kun kävin makuulle pedille. Kerroin käyneeni oman kaupungin sairaalassa lauantaina hakemassa kipupiikit, koska olin jo tulla hulluksi. (Sainkin yhden rentouttavan ja pari vahvaa kipulääkettä kankkuun. Ne auttoi, kaksi tuntia.) F alkoi mitata jalkaa, jotta saataisiin koko jalan mittainen tukisukka mulle käyttöön. Sitten kävi ovi ja ortopedini asteli sisään. (En uskonut hänen tulevan, koska tiistait on hänen leikkauspäiviään.) Hänkin kysyi kuulumisia, F kertoi asteet ja että kärsin koko ajan kivuista. Mä myötäilin ja päästin toiset kyyneleet. Lääkäri yritti taivuttaa jalkaa ja totesi sen olevan kiveä. Sitten hän siirtyi seinän viereen ja mä nousin istumaan. Sanat meni suunnilleen näin: ”Nyt tehdään niin, että sinä lopetat sen polven jumppaamisen. Kokonaan. Fysioterapiaa vähennetään. Polvikoneen laitat pois ja lopetat sen venyttämisen, koska siitä ei ole mitään hyötyä, se tuottaa sulle vain ja ainoastaan kipua. Tässä on selvitetty tätä sun polven tilannetta ja valitettavasti yksikään ortopedi ei osaa sanoa mitä voitaisiin tehdä, koska tällaista ei ole ennen ollut kenelläkään. Sun oma keho tuottaa aggressiivisesti arpikudosta eikä sille voida mitään. Mitään ei ole tehtävissä. Pidetään joulukuun treffit voimassa ja jutellaan sitten lisää. Laitan sulle nyt lähetteen kipupoliklinikalle, jotta saadaan nuo kivut edes jotenkin aisoihin.” Ok. Kolmannet kyyneleet. Lopuksi vielä sekä lääkäri että fyssari sanoivat että soitat heti, jos tulee oloon muutoksia tai jos on jotain kysyttävää.

Lähdin, ja soitin omalle fyssarilleni tänne omaan sairaalaan. Hän kertoikin soittaneensa aamulla TYKSiin fyssarille. Oli kertonut miten on nyt katsonut sitä, kun mä yritän rajat ylittämällä treenata jalkaa kovissa tuskissa mutta mitään ei tapahdu. Ja hän oli sitä mieltä että nyt riittää. Hän oli sanonut TYKSin päähän, että mun on saatava elää mun perheen kanssa sitä meidän omaa arkea ja että mun pitää saada taas kiinni mun omasta elämästä. Arvaatte varmaan, neljännet kyyneleet.

Tuntuu niin helvetin pahalta. Tähän asti mä oon marmattanu, kun jalkaa leikataan ja mua jumppautetaan. Mutta tähän asti lääkäri (ja muut) on uskonut, että jotain hyötyä tästä kaikesta jossain kohtaa on. Nyt olen kuullut ne sanat, joita olen ihan helvetisti pelännyt: Mitään ei ole tehtävissä. Mitä helvettiä?! Jos kaikki muut heittää kirveen kaivoon, niin mitä mun pitää tehdä?? Nytkö on aika luovuttaa? Miten mä voin? Mitä helvettiä??