Tänään on kulunut puoli vuotta mun ensimmäisestä leikkauksesta. Toisaalta aika on madellut mutta toisaalta taas mennyt hurjaa vauhtia. Enpä tiennyt puoli vuotta sitten, mitä kaikkea pääni menoksi olikaan suunniteltu. Olin varma siitä, että kahden viikon kuluttua vien kyynärsauvat pois ja aloitan kivuttoman elämän polveni kanssa. Nyt toivon, että saisin ne pienet kivut takaisin mitä ennen leikkausta oli. Että tää kaikki oliskin vaan pahaa painajaista. Mutta ei se taida olla, en herää vaikka kuinka nipistän itseäni.

Huomaan itsestäni, että alan katkeroitua. Tiedän ettei se tee hyvää eikä ole ketään ketä voisin tästä syyttää mutta silti teen niin. Ennen kaikkea olen katkera itselleni. Miksi menin leikkaukseen? Jos vain olisin voinut jotenkin aavistaa.. Olisin mielelläni elänyt särkylääkkeiden kanssa, pääsin kuitenkin kävelemään ja osallistumaan normaaliin arkielämään. Tällä hetkellä kävisin lähihoitajakoulua, saisin aamulla lähteä muun perheen kanssa samaan aikaan ja iltapäivällä kotiuduttaisiin kaikki, nälkäisinä nahistellen. Viikonloppuisin ulkoiltaisiin, leikittäisiin.. Mä saisin hoitaa kodin askareita, laittaa ruokaa ja leipoa.. Saisin kantaa oman kahvikuppini parvekkeelle!

Meillä oli oikeesti hieno elämä, ja onnellinen. Mä hoidin pääsääntöisesti kodin ja mies työt. Nyt olin pääsemässä mukaan taloudenkin hoitamiseen. Ei tässä pitänyt näin käydä että työkyvyttömyyseläke kolkuttaa oveen 4kk kuluttua. Mies joutuu töiden lisäksi hoitamaan kaiken muunkin, ei sillä ole vapaa-aikaa ollut sitten lokakuun. Onni.. onnellinen mä olen siitä, että mulla on maailman hienoin mies (ja lapset). Se ei koskaan hylkäis mua ja lapsia. Se hoitaa kaiken juuri niin kuin pitääkin. Mutta tuskin tässä voi muuten onnellisuudesta puhua. Toi mies ansaitsis niin paljon enemmän.

Jos saisin toivoa, kääntäisin kelloa taaksepäin.