Tämän takia tulen täällä purnaamaan ja PALJON. Yritän kyllä kirjoittaa muutakin..

Kesällä 2013 kävelin pihallamme takaperin ja astuin kuoppaan jolloin oikea polveni yliojentui. Kävin päivystyksessä kuvilla (jotka olivat ok) ja kävelin pari viikkoa kepeillä. Myöhemmin polvi alkoi kuitenkin vaivata joten sain lähetteen Tyksin kirurgiseen sairaalaan ortopedin vastaanotolle.

14.10.2014 polveni operoitiin ns. päiväkirurgisesti kyseisessä paikassa. Kierukkaa piti vähän putsailla ja mahdollisesti kiinnittää uudelleen muutamalla ompeleella, mutta toimenpiteen edetessä huomattiin laaja repeämä eturistisiteessä. Keskustelimme lääkärin kanssa ja yhdessä päätimme, että se korjataan nyt samalla. Jäin kahdeksi yöksi kipujen takia sairaalaan. Kotiin lähdin 16.10.

Kotona ihmettelin todella kovaa kipua. 17.10. soitin osastolle että mitä teen, kun määrätyt kipulääkkeet eivät auta. Sain luvan lähteä takaisin viikonlopuksi kivun hoitoon. Tässä kohtaa vielä ajattelin valittavani turhasta, olin varma että kipukynnykseni on vaan hävinnyt kokonaan.

Koko viikonloppu minuun pumpattiin kipulääkettä muutaman tunnin välein. Fysioterapeutin kävellyttäessä itkin kivusta. Suunnitelmana kuitenkin oli päästä maanantaina kotiin. Kunnes sunnuntai-iltana nousi kuume.

Maanantaina ottivat tulehdusarvot ja siirsivät eristyshuoneeseen. Sain heti tiedon, että sairaalassa olen kaksi viikkoa. Soitin uutiset itkien miehelleni, miten selviäisin niin kauan erossa hänestä ja lapsista.

Aloitettiin suonen sisäinen antibiootti jonka siis piti kestää tuo kaksi viikkoa. Muutaman päivän ajan minulle sanottiin että polvi on tulehtunut kun on tulehdusarvot vähän korkealla. Kunnes lopulta selvisi että mulla oli verenmyrkytys ja crp melkein 600. Vai että VÄHÄN koholla!!

Kahden viikon sairaalassa-olo muuttui lopulta neljäksi viikoksi. Tänä aikana polven haava avattiin kolmesti ja putsattiin koska antibiootista huolimatta haava vuosi.

Koko neljän viikon aikana näin lapseni 2 kertaa! Se ikävä on sanoin kuvaamaton!! Joka ilta pojat soittivat äidille hyvät yöt ja äiti nieleskeli kyyneleitä niin kauan että puhelu loppui. Sitten saikin padot aueta. Pahimmallekaan vihamiehelle en toivoisi eroa omista lapsistaan. Vieläkin nousee kyynel silmään kun asiaa miettii..

7.11 pääsinkin kotiin josta alkaa taas täysin uusi luku….