Viitaten viimeiseen kirjoitukseeni, saihan se fyssari valettua muhun taas uskoa!! Olin aika itkuinen ja masentunut, kun sinne fyssarille menin. Mainittakoon, että nimesin jo aiemmin tämän oman fyssarini lomasijaisen natsi-Anneksi, enkä millään pahalla. Hän ei vaan anna piiruakaan periksi mun rutinoille ja patistaa aina tekemään vähän enemmän, mihin itse uskon pystyväni. Noh, hän laittoi mulle valjaat päälle ja kiinnitti ne katossa olevaan vekottimeen. Se kannatteli mua osittain, jolloin koko paino ei ollut jaloilla. Pikkuhiljaa painoa lisättiin jaloille ja lopulta valjaiden varassa oli vain muutama kilo. Kun lopuksi valjaat irrotettiin, mä kävelin huoneen poikki suht normaalisti ILMAN KEPPEJÄ!!!! En voi sanoin taaskaan kuvailla sitä tunnetta! Ja taas vuodatettiin kyyneleitä, onnesta tällä kertaa! Sen jälkeen olenkin painellut kotona pääsääntöisesti ilman keppejä. Välillä klenkkaan kyllä niin pahasti että selkä on tulessa. Mutta so what, mähän meen enkä meinaa!

Me ollaan nautittu kotona olosta kun iskä ja pojat on kesälomalla. Maanantaina oltiin HopLopissa ja eilen Porissa Pelle Hermannin puistossa (suosittelen viimeisintä lapsiperheille!!). Aamulla tehtiin lähtöä Poriin ja mä en löytänyt mistään toista keppiäni. Joo, multa tuokin onnistuu ihan helposti. Reissuun oli siis lähdettävä yhden kepin kanssa. Suurin osa päivästä käveltiin, toki välillä parkkeerasin istumaankin. Mutta kyllä huusi polvi lepoa illalla, kun tultiin kotiin. Ja buranaa ja panacodia ja… Mutta taaskin se oli sen arvoista, meillä oli ihan huippu päivä. Pojat nautti kun saivat kiipeillä ja touhuta.

Hetki sitten tulin taas fyssarilta, nyt on oma terapeutti saanut lomansa lusittua. Hän oli silminnähden yllättynyt kun porhalsin paikalle. Ja kertoihan tuo olevansa onnellinenkin puolestani, niin hyvin olen saanut itseäni kuntoutettua. Sain hänet oikein nauramaankin, kun kerroin tarinan eräästä illasta. Olin menossa nukkumaan ja meidän sänkyyn täytyy mennä sängyn jalkopäästä. Mä jotenkin unohdin, että mun polvi ei taivu ja ajattelin konttaavani omalle paikalleni. Terveen jalan kanssa se meni ihan ok, mutta kun tuli kipeän jalan vuoro eikä se taipunutkaan, niin rötkähdin naamalleni sänkyyn. Kyllä mua kieltämättä itseenikin nauratti, miten tuollaisenkin voi unohtaa!! Tässä kuva mun polvesta tänään. Turvotus alkaa olemaan jo aika pientä. Iltaa kohden se lisääntyy mutta aamuisin ollaan tässä tilanteessa. Aika hyvä, eikö??

Mutta koska aina on pakko rutista, niin tässä sitä tulee. Ja rutinan kohteena on Potilasvakuutuskeskus. Kaikki vaikuttikin liian hyvältä ollakseen totta. Postitin siis korvausvaateeni 30.6. Soitin PVK:n vielä samana päivänä ja kysyin, millaisella aikataululla korvauksia maksetaan. Nainen asiakaspalvelusta kertoi että tilapäisestä kivusta ja särystä maksetaan korvaukset kolmen viikon kuluessa. Loput korvaukset maksetaan kahden kuukauden kuluessa. Maanantaina soitin sinne uudestaan ja kysyin että missä vaiheessa asiani mahtaa olla, tässä kun tulee nyt täyteen se kolme viikkoa. Kyllästynyt ja tympeä naisääni ilmoitti, ettei heillä ole mitään aikamääreitä korvausten maksuista. Sanoi, että vaateeni on tullut heille 1.7. mutta sen käsittelyä ei ole vielä aloitettu. Eikä suostunut antamaan minkään laista aikataulua. Kyllä kismittää. Mulla pitää olla raha maksaa nämä kaikki itsestäni riippumattomat laskut sairaaloille ym. heti, mutta mitään kiirettä ei ole toiseen suuntaan. Laitoin vielä asiasta sähköpostia asiaani hoitavalle naiselle, mahtaakohan se mitään auttaa..

Noh, se siitä. Meidän iskä lähti tänään AC/DC keikalle ja me lähdetään poikien kanssa mammalle yökylään. Luvassa on pikkulegoilua, ulkoilua, saunomista ja herkutteluakin ehkä. Palaillaan!!

PS. Saa kommentoida ;)

"USKO aina, että jotain ihanaa on tapahtumassa."